Vai onko? Enpä tiedä, ainakaan ei itketä nyt. Surettaa mutta ei itketä. Join illalla useamman oluen, kävin naapurissa saunassa, ukko hoiti pienet. Isot menivätkin isälleen. Eihän se elämä tähän kaadu, ei. Vaikka kurjaa onkin. Ukon sisko tuli vielä loppuillasta istumaan meille, itkikin kun niin harmitti. Oli ehtinyt jo kertomaan kavereilleenkin saavansa syksyllä kummitytön tai -pojan.

Kolmen viikon savuttomuuskin katkesi eilen. Poltin puolikkaan tupakka-askin lopun hyllystä pois. Ei ollut enää alkuunkaan niin hyvää kuin on ollut. Hyi. Saa jäädä tähän se polttelu. Hullua, kuinka helposti tupakanpolton lopettaminen kävikin. Kaksikymmentä savullista vuotta takana yhtä vuoden savutonta jaksoa lukuunottamatta, ja olin aivan varma että sekoan sukkiini kun yritän lopettaa, mutta ei. Ensimmäinen viikko oli painimista aamuisin niksojen kanssa, korvaavia meni järjettömän paljon mutta iltapäivät ja illat olivat jo tuolloin suht kivuttomia. Nyt niitä kamalia niksa-aamuja ei ole enää ollut kuin harvakseltaan, illat ovat edelleen täysin niksavapaita ja korvaaviakaan ei ole mennyt kuin 3-5 tabua päivässä.

Yksi ainoa asia minua todella kaduttaa tuossa tupakanpolton lopettamisessa. Kun se kerran onkin ollut näin helppoa, miksi en ole tehnyt sitä aiemmin? Miksi olen roikkunut kiinni siinä tavassa? Luulin että minulle tulee olemaan vaikeinta se ettei ole käsillä sitä tekemistä, siis savuketta sormien välissä ja ostin inhalaattorinkin, mutta omaksi yllätyksekseni en ole kaivannut käsille tekemistä laisinkaan. Inhalaattori ei ole ollut siis käytössä, en tule sen kanssa juttuun. Tabut ovat olleet minulle hyvä ratkaisu.

Vuoto on muuten lähes loppunut jo. Uusi raskaus siintää jo mielessä, hullua? En malttaisi mitenkään odottaa yksiä kuukautisia väliin, haluaisin raskaaksi tässä ja nyt, tahtoisin kasvattaa mahaa, hymyillä ja suunnitella vauvajuttuja. Anopille tämä oli kova kolaus. Sanoi jo odotuksesta kuullessaan että vauvaa ei sitten vanhoihin vaatteisiin pueta kun on viimeinen, sille pitää kaikki olla uutta ja kaunista, siis vaatteiden osalta.

Vauvatarvikkeet olen jo ehtinyt hävittämään, vain sänky ja vaunut on tallella. Anoppi oli ehtinyt jo suunnittelemaan vauvan vaatteita ja syöttötuoleja ja kaikkea muuta siihen liittyvää, soitti eilen aamulla itku kurkussa kun tuli yövuorosta. Ei voinut uskoa kun kuitenkin kaikki oli hyvin neuvolassa vielä edellisenä päivänä. Muutama tunti ja soitti uudestaan, ei ollut saanut edes unilääkkeen avulla nukuttua kun oli surettanut niin kovasti.

"Aivan kuin olisi jotain viety" tuumi anoppi. Pettynyt ja surullinen olo, ehti jo niin riemuitsemaan kun sydänäänet oli kuulunut. Kun kaiken piti olla hyvin. Se tässä tietysti itsestäkin tuntuu hullulta, ensin vauva on ja sitten yhtäkkiä ei. Eiköhän kaikella ole kuitenkin tarkoituksensa.