Junnu siis. Oli se syy. Silloin reilu neljä vuotta sitten päätin, että koskaan ikinä milloinkaan en enää synnytä, en vaikka siitä maksettaisiin kuinka paljon enkä sittenkään vaikka kierukka pettäisi. En en en. Kaikille kysyjillekin sanoin että ei, meille ei tule enää ikinä lisää vauvoja jollei niitä sitten saa suoraan synnytettyinä versioina. Neljä vuotta se päätös piti. Neljä vuotta.

Silloin kun junnu syntyi, sain aivan järjettömän synnytyspelon. Sellaisen, joka aiheuttaa ihmisessä jolla ei ole minkäänlaista paniikkihäiriötä saati hysteriaan taipuvaisuutta, vapinan, pyörrytyksen ja kylmän hien lisäksi pakottavan tunteen itkeä jo pelkästään synnytystä ajatellessa. Eikä siis junnun synnytystä, vaan lähinnä sitä että joutuisi uudestaan synnyttämään.

Vauvoja vastaan minulla ei ole eikä ollut tuolloinkaan mitään. Olen aina rakastanut vauvoja ja raskaanaoloaikaa, ja jokaisen junnua edeltäneen neljän synnytyksen jälkeen olen sanonut synnytyssalissa kätilölle, että nähdään taas. Junnusta en sanonut, taisin sanoa etten enää koskaan astu tälle osastolle. Vahinkoraskaudenkin sattuessa olin päättänyt jo valmiiksi että se keskeytettäisiin. Aivan varma juttu.

Koska olen aina vihannut pelkoa itselläni, jotenkin se päätös vauvasta ja synnytyksestä kypsyi syksyn aikana. Jo pelkkä vauvakuume oli omiaan tekemään alkua tälle tielle, mutta lopullinen niitti tuli siinä vaiheessa kun tajusin kuinka hallitsevana minussa synnytyspelko oli. Järjellä ajateltuna, ei sen ollut enää mitään väliä, kun minulla oli jo ne viisi lasta joita aikoinaan jo yläasteella toivoin. Eihän minun ollut pakko synnyttää enää ikinä.

Ai ei vai. Tämä piirre minussa rasittaa toisinaan jopa itseäni, tarve pakottaa itsensä silmäkkäin asioiden kanssa joita pelkää. Kuten silloin kun sain karmaisevan kammon kuolleisiin liki kolme vuotta sitten, enkä olisi uskaltanut millään liikkua tietyssä hämäryydessä ulkona saati pimeässä kellarissa, minä pakotin itseni kerta toisensa jälkeen kellariin avaamaan saunan vesihanan ilman taskulamppua. Kerta toisensa jälkeen, vaikka tuntui että sydän tulee rinnasta ulos ja koko ajan oli sellainen olo että kohta törmään ruumiiseen pilkkopimeässä.

Tämä sama piirre otti nyt vallan. Hyvä on, pelkään synnytystä. Millä siitä pelosta päästään? No tietenkin kohtaamalla se. En usko että kovin monelle tämä tyyli toimii, enkä ikimaailmassa pakottaisi ketään muuta kohtaamaan pelkojaan samoin kun itse teen. Se on raakalaismaista, julmaa ja täysin järjetöntä, mutta minulle se toimii. Enhän edes vihaa saati pidä heikkoutena muiden pelkoja, vain omiani.

Ja nyt ollaan tässä. Enää ajatus synnytyksestä ei tärisytä eikä itketä. Kun osaa suhtautua asiaan riittävän välinpitämättömästi, eli ei ajattele asiaa kunnolla, niin se ei tunnu missään. Silloin marraskuulla kun varailin aikaa kierukanpoistoon, tärinä ja huimaus iski tosissaan heti puhelun jälkeen. Olin varma että taju lähtee, kiersin kehää ympäri alakertaa kuin nurkkaan ajettu eläin ja olin jo kahden vaiheilla että jätänkö vain menemättä terkkarille.

En sitten jättänyt. Kierukka poistettiin marraskuun viimeinen päivä, ja koska kyseinen kapine oli hormonikierukka niin oletettavaa oli että vuodenvaihteen jälkeen hormonit olisi pois elimistöstä ja raskaus mahdollinen. Oletus ei aina kohtaa todellisuutta. Lasketun ajan mukaan olen tullut raskaaksi kaksi viikkoa kierukan poiston jälkeen. Tämä selittänee osaltaan myös keskenmenon, siis toisen vauvan osalta. Hormonit, olivat ne sitten pillereistä tai kierukasta, lisäävät kuulemma huomattavasti keskenmeno riskiä. Kierukan hormonit poistuvat yhden kokonaisen kierron aikana. Näin sanoivat lääkäristä.

Ehkä minä tarvitsin toisen vauvan menetyksen, keskenmenon siis, voittaakseni pelkoni mahdollisimman tehokkaasti. Ehkä. Tai ainakin pitääkseni sitä täysin toisarvoisena. Tai ehkä tarvitsinkin aikaa, ja tarvitsen, sentään puoli vuotta vielä aikaa ennenkuin synnyttäminen on pakko. Pelkopolille laittavat lähetteen. Siellä käydään junnun synnytys pohjia myöten läpi. Saan vastauksia siihen mikä meni pieleen, ja missä kohtaa kaikki karkasi käsistä. Samalla saan kuulemma esittää omia toiveitani synnytyksen suhteen. Minulla ei ole niitä kuin kaksi.

Ensinnäkin, haluan kivunlievityksen ajoissa, siis saman puudutuksen kuin aiemmissa synnytyksissä. Toinen toive onkin sitten ehdottomampi. Yksikään erikoistuva lääkäri ei tätä synnytystä hoida. Lääkärin joka saliin tulee pitää olla auttanut maailmaan satoja ellei jopa tuhansia vauvoja. Kokemusta, sitä minä vaadin. Sitä samanlaista kokemusta jota oli junnun synnytyksessä kätilöllä. Ja sitä samaa kokemusta jolla vanha osastonlääkäri katsoi vain kasvoihin, ei käyriin, ja tiesi heti missä mennään.

Puoli vuotta. Reilu. Luultavasti ei tosin reilu, epäilen että tämäkään vauva ei enää sitä täyttä 40 viikkoa mahassa vietä, liian monta takana että kohtu pitäisi saalistaan itsellään loppuun asti. Mutta suunnilleen sen puoli vuotta, oli niin tai näin.