Äiti on haltioissaan. Teinityttö toi keskiviikkona näytille elämänsä ensimmäisen todellisen poikaystävän. Poika tuli, kätteli ja esittäytyi. Lähtiessään huikkasi ovelta heit. Fiksu, kohtelias ja rauhallinen. Äitikin on rakastunut. Apua!

Torstaina sama poika tuli samaa matkaa teinin kanssa koulusta, majoittuivat jälleen teinin huoneeseen, välillä lähti käymään kotonaan syömässä ja huikkasi lähtiessään palaavansa hetken päästä. Illalla tuli makuuhuoneen ovelle huikkaamaan heit kun olin junnua laittamassa nukkumaan. Ja sama kuvio eilen. Herttinen, miten minun tyttäreni on tuollaisen löytänyt?

Teinin kanssa on tietysti puhuttu, teiniltä on kyselty, teinille on sanottu. Puhuttu ja kuunneltu, kyselty pojasta. Poika ei polta, ei juo, käy ammattikoulun ekaa luokkaa kokkilinjalla. Ensimmäinen känni on kuulemma suunnitelmissa 18vuotissynttäreille. Vai onko se sitten edes känni vai vain maistelu. Miten tällaisen viiripään tytär voi olla noin erilainen ja hoitaa poika-asiansa noin erilailla? Miten tuo teinikin on aina ollut niin rauhallinen?

Avoimista väleistä on tässä tilanteessa erityisesti hyötyä, teinin kanssa on keskusteltu ja sovittu, että jos alkaa hiemankin vaikuttamaan siltä, että suhde etenee pidemmälle kuin vain pussailu- ja halailu- ja tiedätte-kyllä-mille-linjalle, äiti saa tilata tytölle lääkärin. Kondomi on must tänä päivänä, mutta pillerit on ehdottomasti hyvä lisä.

Suurimmaksi ongelmaksi tässä tytön suhteessa on näin etukäteen noussut äidin huoli siitä, kuka lohduttaa äitiä kun ja jos ensirakkaus kaatuu. Äitihän tietysti lohduttaa teiniä, mutta kuka lohduttaa äitiä kun vävykokelas vaihtuu. Vai käykö silloin niin, että äidissä herää halu potkia sitä vävykokelasta joka särkee tytön sydämen. Nyt olisi oma äiti hyvä, voisi kysyä miten äidit selviää tällaisista sydänsuruista.

Menen nyt herättelemään teiniä, jos vaikka kuitenkin lähtisi mukaan kaupoille. Ehkä niitä sydänsuruja ei kannata miettiä etukäteen. *hehheh*