Olenkohan tosiaankin erakoitumassa? Eilen, heti kohta anopin soitettua, löin puhelimeni äänettömälle.Kun ei huvita höpöttää ihmisten kanssa niin ei huvita. Tai paremminkin, kun ei halua kieltäytyä. Tämä on sitten oiva keino, jolla voi jättää suoraan vastaamatta puheluihin jotka edellyttäisivät kieltäytymistä. Sikäli hauskaa, että eilen ei olisi tarvinnut kertaakaan edes vastata siihen puhelimeen. Huh!

Tähän erakoitumiseen kuuluu, no höh, eihän kuulu, tämä piirre minussa on ollut aina, etten todellakaan välitä lähteä mihinkään tapahtumiin isolla porukalla. Jos me lähdemme johonkin, teen sen mieluiten omalla porukalla, siis vietän aikaa oman perheen kesken. Tämä tällaisena hieman pitkän puoleisena johdantona varsinaiseen asiaan.

Miehen keskimmäinen sisko oli soittanut, siis miehelle eilen. Hän on lähdössä poikansa kanssa tänään miehen vanhimman siskon, tämän miehen ja heidän lapsiensa kanssa jääraveihin. Eilen he olivat hippohiihdoissa porukalla. Tämä miehen keskimmäinen sisko kun on taas sen luontoinen, ettei juurikaan tunnu kaksin liikkuvan pojan kanssa missään, vaan aina pitää olla joku mukana.

Niin, sisko oli siis soittanut ja pyytänyt meitäkin mukaan. Koska raskaushormonit sanoo, että pään pitää olla sekaisin ja mielialojen heitellä miten sattuu, niin tottahan ärsyynnyin. Ärsyynnyin kahdestakin eri syystä. Ensinnäkin olin suunnitellut itsekseni, että ehdotan ukolle josko lähtisimme kyseiseen tapahtumaan lasten kanssa iltapäivällä. Mieshän menee sinne hiihtoreissulle pojan 12v kanssa nyt aamusta.

Toisekseen, mikä ihme tarve tuolle on tullut soittaa aina veljeänsä menoihinsa mukaan? Niistä hippohiihdoistakin tämä oli soittanut ensin miehelle ja kielteisen vastauksen saatuaan muutaman päivän päästä minulle, josko ilmoittaisin kanssa meiltä lapset hiihtoihin ja samaan porukkaan sitten sinne... Ilman että haluan ketään loukata, minä kun vain en nauti mitenkään tällaisista isolla porukalla mukulalauman kanssa liikkumisista. Miehen vanhempi sisko tietää tämän, sillä tuo ei ehdotakaan ellen itse innostu eli ehkä kerran viiteen vuoteen...

Minä pidän siitä, että saan kulkea oman perheeni kanssa, välillä kokoan kaikki lapset autoon ja lähden heidän kanssaan jos en muuta keksi, vaikka kauppaan kiertelemään. Varsinaista sähläämistähän se välillä on, mutta mitä sitten. Enkä minä kaipaa siihen ketään toista äitiä tai isää omien lastensa kanssa samaan aikaan pyörimään.

No, tilanne nyt on siis sitten se, että en todellakaan tiedä, ehtiikö mies ja poika edes kotiin siksi kun kyseinen tapahtuma on, saati että jaksaako kumpikaan hiihtolenkin jälkeen minnekään lähteä. Sitä paitsi, miettimistä aiheuttaa myös se, että olemmeko sitten vähän kuin pakotetut kulkemaan muun joukon mukana? Hnakalahan se on toisia siellä pakoillakaan, ainakaan ilman että sen huomaa.

Eli koko eilinen suunnitelmani on kokenut hieman takapakkia. Jostain kumman syystä. Ja se on harmi. Tietysti voisin lähteä ihan yksin kaikkien lasten kanssa, mutta se ei poista miettimistä siitä, että saanko liikkua sitten vain omien lasteni kanssa ilman, että annan ylpeän, leuhkan tai ylimielisen kuvan muille? Että osaa olla kinkkisiä nämä talvitapahtumat.