On se, kumma on. Mitä sillä potkulla voi saada aikaan. Koska olin edelleen ukolle kärtty kaupoilta tultuani ja tietysti sen jollain tavalla halusin osoittaakin siinä pyykkien kuivumaan laiton yhteydessä, eli tuumasin makaavalle miehelle olevani viikot, viikonlopuista puhumattakaan, aina yksin kun toinen vaan tekee töitä, lepää ja juoksee omia polkujaan, niin ei aikaakaan kun sängyssä alkoi liike.

Alakertaan päästyäni tovi ja mies tuli perässä kyselemään mitä haluaisin tehdä. Jokainen tietää, että siinä vaiheessa kun se ketutus on saanut vallan, ei huvita enää mikään. Minäkin olin jo päättänyt keskittyväni pyykkeihin, siivoamiseen ja ruoanlaittoon. Mies pyöri kuin herhiläinen "apuna" keittiössä kun sapuskaa tein, ja liki heti syömisen päälle kysyi kävelylle lähdöstä.

Keskustaan kuulemma pitäisi kävellä hakemaan grillattavaa, pihvejä lähinnä. Kuinka siinä sitten olisi malttanut kieltäytyä kun ilmakin oli aivan upea. Loppujen viimeksi meitä lähti aikamoinen lauma kävelemään/potkulautailemaan/pyöräilemään keskustaa kohti. Junnu istui rattaissa, prinsessa käveli, poika 10v oli ottanut naapurin pojan kääpiöpyörän kulkupelikseen, naapurinpoika potkulaudalla ja poika 12v tuli skeittilaudalla tyttöystävänsä kävellessä meidän porukassa.

Varsinainen kiljusen herrasväki, mutta kovin se matka taittui joutuisaan. Ainakin menomatka, keskustan lähetessä minulla vauhti vain hiljeni ja hiljeni. Ei tuossa muuten mitään, mutta nivustaipeisiin sattui aivan sairaasti, aivan kuin jokin repeäisi. Oli pakko hidastaa vauhtia askel askeleelta. Junnusta minulla oli näitä samoja kipuja ja paljon suunnilleen puolesta välistä odotusta asti, mutta nyt on vasta viikko 14.

Takaisintulomatka olikin sitten jo täyttä tuskaa, mutta periksihän ei anneta. Hauskaa oli silti, hullua eikö? Kotiin päästyäni ei auttanut muu kuin mennä makuulle samantien. Voi sitä poltetta mikä oli levinnyt jo koko lantioon aina lonkkia myöten. Eli se kuvitelma mitä elätin lasten kesäkerhovienneistä kävellen taisi hautautua samantien. Kesäkerhoon on vielä hieman pidempi matka kuin kauppaan jossa kävimme.

Aamuyöstä sitten aloitinkin sängyssä kääntyilyn, lonkkiin koski niin vietävästi makuuasento. Ja kun viimein nousin niin johan oli selkäkin valmista tavaraa. Tosin selkäni on elänyt aina omaa elämäänsä, eli pamahtelee omia aikojaan totaalijumiin, fysioterapeutin antamilla ohjeilla olen saanut sen viimeisen pari vuotta pysymään hyvänä. Yliliikkuva- tai jotain selkäranka. Kuulemma kilpatanssijoilla, jäätanssijoilla ja ballerinoilla on samanlaisessa kunnossa tässä iässä. Olenko siis harrastanut aktiivisesti jotain edellisistä, kysyi fysioterapeutti tuolloin... No en todellakaan.

Eli selkäni toivomuksesta taidan tänään tehdä ihan pienen kävelyn eli josko teelle tuohon kivenheiton päähän menisin, sen luulisi lonkkienkin vielä kestävän. Jatkossa en lähde lihakauppaan, en ainakaan ilman takaisinkuljetusta.