lauantai, 9. kesäkuu 2007
Häijy herätys
Aivan kuin Ina olisi tehnyt manikyyriä. Tajusin kyllä suunnilleen heti, että Inan tekemiä ääniä ei enää ole, mutta jäin silti kuulostelemaan. Teinin gerbiilit taisi olla äänen lähteenä, ilmeisesti joko häkin kattoristikko tai puinen kiipeilyalusta nakertelun kohteenaan. Enhän minä sitten enää osannut edes yrittää nukkumista kun koiruutta jäin miettimään.
Niin, Inalla oli tapana hoitaa itse kyntensä. Nuorempana niitä leikkailin, enkä ole edes varma missä vaiheessa Ina alkoi itse nakertamaan kyntensä. Viimeiseen viiteen vuoteen ainakaan en muista tämän kynsiä leikanneeni, paitsi yhtä niistä, joten kyllä siitä aikaa on. Ja se yksi jota leikkasin, sekin oli alunperin Inan omissa huolloissa kunnes tämä loukkasi varpaansa. Venäytti ilmeisesti, ontui muutaman päivän ja jätti siihen kyntensä hoidon.
Ina huolehti kyntensä lähes päivittäin. Makasi omalla sohvallaan ja nakerteli, tai voiko sitä paukahtelua nakerteluksi sanoa. Kynsienleikkuuta vastaan Inalla ei ollut mitään, mutta miten lie se itse hoiti sen mieluummin, en tiedä. Eipä Inalla tuntunut olevan koskaan mitään muutakaan vastaan mitään, paitsi pesua. Se oli sille maailman kamalin kokemus ja työn ja tuskan takana saada koko koiruutta pesuhuoneeseen. Huuhtelu oli oma lukunsa, onneksi suihkuhuone meillä pieni täällä, muuten olisin saanut kehittää jonkin systeemin millä saan koiran köytettyä sen ajaksi aloilleen.
Inalle ei tarvinnut enää kunnolla aikuistuttuaan edes sanoa keittiöstä poistumiskäskyä, riitti kun katsoi silmiin ja osoitti ovea kohti. Tai yleensäkään mihinkään menokäskyjä, sormella osoittaminen ja silmiin katsominen riitti. Laiskoina hetkinään (pah, piruuksissaan ja sääliä ja hellyyttä hakiessaan) tuo jäi omalle sohvalle mennessään seisomaan etutassut sohvalla ja odottaen että nostaisin takapään mukaan. JA minähän nostin, tottakai. Vähänhän tuo oli.
Ovelle Ina ei rynnännyt koskaan pentuaikojensa jälkeen jos vieraita tuli, ei, se makasi omalla sohvallaan ja katseli sieltä eteiseen arvostelevasti. Tuttujen kohdalla se saattoi heilauttaa häntää lisäksi, vieraampien kohdalla se urahti hiljaa.. Vieraiden miesten kohdalla se haukahti varoittavasti. Jokainen joka on kuullut dogin haukkuvan tietää millainen se ääni on... Ei tee mieli mennä vieraan dogin lähelle mikäli tämän äänessä pienikin uhkaava sointu.
Silloin kun mies ei ollut kotona, Ina haukahteli tosissaan vieraille miehille. Ihmeellistä kyllä, minä en koskaan joutunut silti ottamaan tämän kanssa yhteen asiasta, riitti kun käskin pysymään omalla paikallaan, josta Ina sitten kommentoi niin kauan kun vieras mies talossa oli. Sähkötaulun vaihtaja samoin kuin nettiasentaja olivat vakuutteluistani huolimatta varautuneen oloisia käydessään, perunakauppias puolestaan sai Inan vuosien saatossa tottumaan itseensä siinä määrin, että siirtyi varoitettavista urahdettaviin.
Kovasti niitä juttuja Inasta tulee mieleen. Ja ei tämä ikävä vielä ainakaan ole helpottanut. Jos vain olen ajattelematta, ikävä on tuolla jossain hiljaa ja huomaamattomana pohjavireenä. Aamuisin kun avaan koneen ja Ina tervehtii taustakuvasta, hiljainen hymy nousee huulilleni. Mutta näinä aamuina, kun olen havahtunut johonkin joka liittyy Inaan tai nähnyt tästä unta, se ikävä on tuossa. Puristamassa rintaa ja valuttamassa kyyneleitä. Kaipa se vain vie aikansa.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.