Ja yhtenä kappaleenakin. On mennyt tämä elämä niin tylsäksi ettei tule blogiakaan paljon päiviteltyä, kun ei mitään tapahdu. Ainakaan minulle. Ainakaan oikeassa elämässä. Virtuaalielämässä onkin ollut vilkasta, eli keskiaikainen kyläni on kärsinyt valtavia tappioita ja kirveleviä hyökkäyksiä on satanut niskaan, mutta tässä oikeassa elämässä, ei mitään uutta ja edellisistä postauksista poikkeavaa.

Akka ei toimi yhtään sen paremmin kuin aiempinakaan viikkoina, päinvastoin lähinnä. Jalat ovat kokoa XXXL, ei hajuakaan kenen ne edes on, koska omat nilkkani ovat olleet aina sirot ja jalkani pienet, nyt niistä tulee mieleen lähinnä mummovainaan (tuhti täti oli, sanoisin) nilkat. Voiko mummun nilkat siirtyä minulle? Vielä näin 15 vuotta sen jälkeen kun mummu heitti lusikan nurkkaan? Tai no, ei mummu sitä kirjaimellisesti tehnyt, vaikka kova heittelemään olikin.

Minunpa mummuni heittikin aikanaan pappaa silitysraudalla selkään siis. Kiukuspäissään, kun pappa palasi joltain isolta työmatkaltaan hieman tuota... arveluttavassa neuvottelukunnossa. Joten suvussa kulkee heittelyperimää. Ilmanko poika nyt 13v sai kehuja keihäänheitosta. Käkä. Vähän olisi irkulla levoton olo. Sellainen joka saisi irkun luultavasti bilettämään mikäli maha ei aiheuttaisi tiettyjä rajoituksia elämälle. Kuten biletysrajoituksen. Riehumisrajoituksen. Touhurajoituksen. Ikkunanpesukiellon. Ja vaikka mitä.

Kamalan rajoittunut olo siis. Onneksi sotimista ei ole kielletty. Eli taidanpa mennä ja laittaa soltut taas matkaan, naapurilla näyttää olevan vieläkin laarin pohjalla viljaa. Moro!