Niin ei se osaa. Painaa jarrua siis. Se on kuulkaa joka kerta sama juttu, kun intoudun jotain tekemään. En vaan osaa lopettaa. Jää päälle ikäänkuin. Eli eilen tuli sitten raivattua totaalisesti poikien huone. Nyt alkaakin olla, Vili Vilperin sanoin, paikat kliinis putsis. Se on sitten siirryttävä kerrosta ylemmäs seuraavan kohtauksen iskiessä, alakerrassa ei ole kuin olohuone enää täyskäsittelyä vailla ja se käsittely ei kauaa vie. Sen verran usein tässä joutuu olohuonetta siivoilemaan.

Olen jotenkin niin väsynyt ollut koko aamun, kaksi tuntia tässä jo on notkuttu hereillä mutta kun ei käynnisty, ei sitten millään. Ja mies, tuo mokoma, järkytti minut pahanpäiväisesti eilen. Tai järkytti ja järkytti, sai miettimään asioita lähinnä. Iltapäivällä nukahdin sohvalle kesken elokuvan, taisin siinä tunnin verran olla unten mailla ja mies oli laittanut viestiä sillä välin töistä. No, minäpä vastasin että hups, uni tuli kesken menon, ja kääk ja univelkaa taitaa olla jo liikaa. Ja mitä mies vastasi?

Voisi olla ihan hyvä että nukkuisit enemmän, ihan sama mihin aikaan päivästä, olet ollut pikkuisen kireä viime aikoina. Siis minä? Kireä? Jäin oikein miettimään asiaa. Juu, kuulemma oikein oma pikku nipo. Arvatkaapa mikä oli järkyttävintä? Kun asiaa mietin, niin jumankekka, oikeassahan se on. Minä olen todellakin ollut kärtty jo pidemmän aikaa, saatan kivahtaa ukolle ihan tuosta vaan tilanteissa joissa normaalisti en jaksaisi nähdä kivahtelun vaivaa. Juu-u.

Miten se on jaksanut olla näin kauan sanomatta asiasta? Ei se kuulemma pienistä välitä, kyllä mamma normalisoituu syksyn mittaan. On se, fiksu se on, ainakin aina välillä. Ja nyt, soltut palailee jälleen, pakko ne on uudelleen raville laittaa. Moro!