Ja pahoja sellaisia. Vauvan kanssa. Asennosta. Siis ei todellakaan, ei koeta kääntyä enää väärään asentoon, mutta muuten ilmeisesti ja oletettavasti koettaa tunkea itseään jotenkin hullusti masussa. Heräsin siihen, että mahanahkaan suorastaan sattui. Ihme tyyppi, tunnustelin kädellä, enkä päässyt täysin selvyyteen onko kyseessä kestosupistus koska tyhjänä pysynyt vasen puoli oli kivikova, kuten tosin oikeakin, vaiko vauvan selkä.

Nyt tenava on onneksi tajunnut taas asettua oikealle, eli kotikoloonsa ja olo on huomattavasti mukavampi. Minullahan on tämä ihmeellinen kauhuskenaario, jos kohta myös herättää minussa jonkinlaista hullua hilpeyttä ajatuksena, että tämä ihmekaksonen olisikin kolmikiloinen tai peräti yli sen syntyessään. Sikäli kauhuskenaario, että näin kolme lasta maailmaan alateitse saattaneena viiden lapsen äitinä, ajattelen kauhulla mahtuisiko tuo minusta ulos tulemaan. Hilpeyttä taas aiheuttaa se, että mahdollisuus kolmikiloiseen lienee prosenttiluokkaa 2 minulla.

Kun nyt vain ajatteleekin, että isoin vauva meillä on ollut viisi päivää yli lasketun ajan mennyt poika, joka painoi syntyessään 2600 ja pienin 1980 grammainen teini, joka syntyi noin viikko ennen laskettua muiden asettuessa sitten näiden kahden väliin kokonsa puolesta, niin väkisinkin tulee mieleen että saattaisin jopa nostaa pienimuotoisen kiistan kätilön kanssa jos tämä toisi minulle päälle kolmikiloisen vauvan. Ihan kuin äitini aikanaan väitti kätilölle siskostani, ettei se hänen ole.

Tuo siskotapaus johtui siitä, että meidän suvussa kaikki ovat syntyneet kaljuina ja ne harvat hiukset mitä päänahkassa kenties on näkynyt, on olleet täysin vaaleita. Sisko sen sijaan oli kuin peikonpoikanen syntyessään, mustat hiukset sojoitti pitkinä joka suuntaan ja olisipa tuolle voinut vaikka heti laittaa ponnarin jos olisi halunnut. Kätilö oli joutunut nostamaan vauvan ilmaan äidin mahan päältä ja näyttämään äidille, että "rouva hyvä, napanuora on vielä kiinni, kyllä tämä teidän on", ennenkuin äiti oli uskonut.

Voitte siis hyvin ymmärtää, miksi minulle saattaisi tulla vastaavia fiiliksiä, jos esiin putkahtaisi yli kolmekiloinen vauva. Katsoin aamulla kalenterista, että 68 päivää vielä olisi laskettuun, eli sittenhän sitä voi vaikka järkyttyä jos niikseen on. Mutta tuskinpa sentään. Epäilen, että minun sisälläni vain ei mahdu kasvamaan isommaksi, muuta selitystä en ole keksinyt. Junnukin syntyi kolme viikkoa ennen laskettua, 2140 grammaisena, olisi ollut ilmeisesti sakin isoin vauva jos sinne laskettuun aikaan olisi mahassa pysynyt.

Olen ahdas akka siis. Nyt on pakko keskittyä hetki sotilaiden edesottamuksiin ja aloittaa sitten tosissaan tuo poikien leirikamojen pakkaaminen, kolmen tunnin päästä pitäisi olla jo tiukasti tien päällä. Palajan kiusaksenne kun ehdin.