Eilen oli taas bilirubiinit nousussa. Oli todella inhottavaa lähteä kotiin ja jättää käärö sairaalaan, painokin oli pudonnut vielä entisestään eli vaaka ei näyttänyt kuin 1750 eilen aamulla. Illalla soittelin vielä verikokeista ja suunta edelleen ylöspäin, hoitaja sanoi että yöllä kahdeltatoista tulee tippaiita seuraavan kerran tutkimaan tilannetta. Aivan hieman jännitti soittaa nyt aamusta sairaalaan, yhdeksältä aamupaino ja tieto mahdollisesta yöllä valoihin laittamisesta oli luvassa.

Ja itkuksihan se sitten meni, ei surusta vaan jännityksen laukeamisesta. Pieniä lukuja, mutta paino oli noussut 10 grammaa eli suunta ylös. Bilirubiineissa taas suunta alas, eli arvo oli lähtenyt itsekseen laskemaan. Ja äitihän itki. Kuin vuoripuro jo puhelimessa, ensimmäinen aamu kun uutiset oli pelkästään positiivisia. Ja nyt on sitten olo kuin tulisilla hiilillä, olemme menossa vasta kolmen syötölle miehen kanssa, täti on tulossa pienempiä hoitamaan.

Kyllä kuulkaa mikään ei ole yhtä iso asia kuin oma lapsi ja tämän vointi. Mitään ei pelkää, jännitä, saati toivo kuin sitä, että saisi omansa kotiin, pääsisi vauvaelämään ja arkeen. Nyt irkku menee vielä hetkeksi ensin itkemään ja sitten makoilemaan, tämä aamu imi jotenkin kaikki voimat itseensä hyvien uutisien muodossa.