Perseestä! Siis aivan hanurista! Ja syvältä! Sieltä tämä on. Kyllä se kuulkaa on niin, että yksi yö miten sattuu nukuttuna risoo, mutta se vielä menee jotenkin... Toinen yö peräjälkeen, niin risominen ei suinkaan tuplaannu, se ennemminkin triplaantuu. Kolmas yöhän sitten kymmenkertaistaa risomisen, tosin väittäisin vanhasta muistista että tämän jälkeen alkaa olla jo sellaisessa "aivot jäässä"-tilassa että ei edes tajua nukkuneensa huonosti. On vain sellainen usvainen ja krapulainen olo.

Meillä siis nukuttiin huonosti. Huonon huonosti. Spede pelitti. Vellitarjoilu oli illalla selvästi aivan liian aikaisin, mutta kun äiree oli väsynyt ja haluton pelaamaan pojan kanssa vellitarjoilulla sitten puoliltaöin, niin pakkohan se tarjoilu oli hoitaa jo yhdeksään mennessä. Hyvä puoli siinä tietysti oli se, että Spede oli kanttu vei jo kymmenen aikaan. Mutta mitä h-ttiä tämä nyt sitten oli, että syömään herättiin jo yhdeltä. Tuo nyt vielä olisi mennyt, ei siinä mitään, mutta kun kolmelta herättiin rähjäämään. Neljältä äiti tuumi rähisevälle pojalle että nyt poika unen näit, en todella suostu nousemaan tähän aikaan ylös. Jostain merkillisestä syystä Spede hoksasi äidin olevan tosissaan ja vaikeni.

Aina tuonne puoli kuuteen asti. Jolloin aloitti rähinän sellaisella teholla, että äireen piti valita kahdesta pahasta pienempi paha. Valitsin siis nousemisen. Se isompi paha olisi ollut niin iso paha, että luultavasti äireellä keittäisi jo. Jos olisin jäänyt taistelemaan Speden kanssa, olisi junnu herännyt. Ja lopputulos olisi ollut aivan sama, eli noustava olisi ollut, mutta junnulla vahvistettuna. Ja kyllä se kuulkaa siskot niin on, että kukaan ei jaksa aloittaa aamua puoli kuudelta niin, että vieressä häärää puhekivääri, jolta et saa yhtä ainoaa ajatusta pysymään omassa päässäsi, koska tämä puhuu, puhuu, puhuu ja puhuu.

Ukolla on kuulemma sekava olo. Irkulla ei. Irkulla on kiinnileikannut olo. Aivoissa ei liiku kunnolla mikään. Olo on eittämättä krapulainen. Ihan kiva, ottaen huomioon että alkoholia ei ole nautittu herran aikoihin. Ja niin, vähällähän tässä vielä päästään, etenkin jos ensi yö menee noin normiyön kaavalla. Toista se oli silloin kun prinsessa, nyt siis 7v, oli pieni. Ensimmäinen kaksi vuotta meillä meni valvoessa. Meillä ei nukuttu päivällä yhtään sen enempää kuin yölläkään. Meillä puhuttiin katkeamattomana nauhana ruokaa laittaessa, siivotessa, pyykkiä pestessä.

Vaunuissa nukuttiin silloin kun ne liikkui. Liike kun lakkasi, esimerkiksi liikennevaloihin pysähtyessä, rävähti myös silmät auki ja mikäli pysähtyneisyys jatkui hetkenkin kauemmin, alkoi myös huuto. Myös kotona yöt vietettiin lopulta vaunuissa, äidin istuessa sohvalla ja lykkiessä kärryjä jalalla edestakaisin. Pikku nuokahdukset ei menoa haitanneet, mikäli liike loppui niin huuto alkoi ja varmasti jalanliike jatkui. Vähin erin siirryttiin sänkyyn nukkumaan, ja yöt vietettiin sitten torkkuessa, pulloa antaessa, pulloa täyttäessä, pulloa antaessa, täyttäessä... Jokainen saattaa hyvinkin arvata miksi olen fanaattinen tutin puolesta puhuja tällaisten lasten kohdalla. Harmi vaan, että pelkkä puhe ei auta, prinsessa ei sitä siltikään huolinut. Pari vuotiaana yöt sitten rauhoittui. En tiedä tänäkään päivänä, mikä lasta piti hereillä, mutta ilmeisesti tuo ei vain tarvinnut unta koska liikkumaan opittuaan oli pelkkää hymyä kaiken aikaa. Nykyään neiti nukkuu onneksi hyvin.

Juuh. Että taas tällainen nostalgiapläjäys tähän. Nyt on pakko ryhtyä touhaamaan. Teini ei äänestä päätellen noussutkaan, tai paremminkin äänettömyydestä päätellen, sen sijaan poika 11v kolistelee eli noustu on. Muut kaksi koulukasta menee vasta ysiin ja kymppiin joten, käytän tämän ruhtinaallisen rauhaisan aamuhetken kaffitellen pikkuisen lisää. Moro ja niin, hauskaa tiisdaakia.