Niin tämän olotilan voisi kuvailla. Lamaantunut tämän päivän tapahtumista Tuusulassa. Lamaantunut, kauhuissani, järkyttynyt ja niin täynnä surua niiden kouluammuskelussa kuolleiden lasten ja heidän vanhempiensa, ja niin, myös opettajan, puolesta. Rehellisesti, kuinka moni olisi uskonut, että tällaista voi tapahtua Suomessa? Jenkeissä, tottakai, asehullu kansa aseiden täyteisessä maassa, mutta täällä meillä? Ei varmastikaan kovin moni, ja tähänhän liittyy voimakkaasti tämä iänikuinen lause, no eihän siellä nyt sellaista tapahdu, ei meidän koulussa, ei meidän kotiseudulla, ei meille.

Aivan samoin varmasti ovat ajatelleet ammuskelussa kuolleiden lasten vanhemmat, mikäli ovat joskus katsoneet esimerkiksi Columbinen tapahtumista kertovan elokuvan. Ei meille, ei täällä. Ja nyt. Seitsemän kotia suree lapsiaan. Seitsemässä kodissa ei ovi käy totuttuun tapaan nuoren tullessa kotiin. Kahdeksan kotia viettää joulua surun keskellä, kaivaten sitä joka joulupöydästä puuttuu. Ei, korjaan, Yhdeksän. Ampujallakin on varmasti vanhemmat, jotka ovat luultavasti vielä järkyttyneempiä kuin minä tällä hetkellä.

Kuinka paljon toivoa ja rakkautta he ovat varmasti omaan lapseensa laittaneet. Pystyivätkö he kuvittelemaan, että heidän lapsensa tekisi näin? Ei varmasti. Kuinka suuren surun he kokevat sydämissään. Kuinka suuret ovat heidän omantunnon tuskansa, vaikka mikään mitä he olisivat tehneet tai jättäneet tekemättä, ei olisi muuttanut tapahtumien kulkua. Siitä olen aivan varma. He ovat varmasti antaneet lapselleen rakkautta aivan samoin kuin sinä tai minä, opettaneet oikean ja väärän, tunteneet riemua onnistumisista, tunteneet surua silloin kun lapsella on ollut paha olla.

Tämä tapahtuma jättää jälkensä moniin. Isoin jälki siitä jää kuolleiden omaisiin, ampujan omaisiin ja muihin jotka tunsivat ja kävivät samaa koulua missä ammuskelu tapahtui. Mutta se jättää jälkensä myös meihin. Meihin muihin vanhempiin, jotka aamulla laitamme lapsemme koulutielle. Epävarmana, tuudittautuen valheelliseen turvallisuuden tunteeseen siitä, että ei meidän koulussa, ei meidän lapsille, ei meillä. Minä en ymmärrä. En ymmärrä miten näin pääsi käymään. En ymmärrä mitä ampuja ajatteli, vaikka olen lukenut kaikki hänen kirjoituksensa. En ymmärrä.

Nytkö pahuus on maailmasta pois, kun hän on omilla toimillaan aiheuttanut usean nuoren ja opettajan kuoleman. Nytkö yhteiskunta on pelastettu? Älkää ymmärtäkö väärin, en ole katkera mutta minä en vain ymmärrä. En millään.

Osanottoni kaikille omaisille, ystäville, työtovereille, kaikille joita tämä koskettaa.