Olen kuulkaa nyt todennut seuraavaa. Ihan ensiksi, minusta on tullut superhypersaamaton. Aivan eritavalla kuin koskaan ennen. En vain saa aikaan aloitettua oikein mitään. Kamalasti on kaikkea mitä ajattelen että pitäisi tehdä, niitä aivan simppeleitä hommia jotka on aina tullut tehtyä ikäänkuin ohimennen. Nyt nekin vaatii tiukkaa ponnistelua että saan aikaiseksi. Kukkien kastelukin on niin mahdoton tehtävä jo tätä nykyä, että sen hoitaakseni joudun suunnilleen potkimaan itseäni puoli päivää. Ja minä siis olen ihminen joka on aina rakastanut kukkien hoitoa.

Kun jotain alan tehdä, kyllähän se sitten sujuu, sutjakkaasti ja nopeasti ja entisillä tehoilla, se aloittaminen on se joka tökkii. Toiseksi, minua tökkii. Vähän ikäänkuin kaikki. Ei huvita, ei kiinnosta, ei nappaa. Jopa blogin päivittely on, kuten huomaatte, välillä päivien tauolla kun ei-vaan-kiinnosta juuri silloin. Ja kirjoittaminen on minun rakkain ja tärkein harrastukseni, sille ei voi mitään. Ylittää mennen tullen KAIKKI muut hauskuudet, oli sitten kyseessä keskiaikainen peli, lukeminen tai töllön tuijottelu ja kutominen.

Miehen jututkin, nekin jotenkin menee toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Ei jaksa kuunnella kunnolla. Onneksi tämä oireyhtymä ei ole sentään vielä levinnyt lapsiin, heidän jutut kiinnostaa kyllä ja niitä kuuntelen erittäin mielelläni. Ja sauna. Olen aina nauttinut saunomisesta, saunan lämmittämisestä ja saunottanut muksutkin ulkosaunalla vaikka mies olisi ollut työvuorossa. Nyt ei kiinnosta. Ei huvita, ei nappaa. Joskus aiemminkin mainitsin, kuinka ruokahalut katoaa tyystin jos jokin painaa mieltä, no, nyt ne on olleet pohjamudissa jo kuukauden kaksi. Olen siksikin valmistanut joko jotain uutta ihmeellistä tai vaihtoehtoisesti omia herkkujani, jotta saisin syötyä ja edes jotain kipinää löytyisi hommaan.

Ja viimeisenä, eikä todellakaan vähäisimpänä. Seksuaaliset halut. En tiedä missä ne on, mutta täällä niitä ei ole näkynyt sittenkään, vaikka ajattelin että Speden omaan sänkyyn siirtyminen niitä palauttelisi. Tämä on kuulkaa todella inhottavaa. Koko tämä soppa. Olen ihan suoraan sanottuna huolissani. Sen verran jopa, että jäin asiaa miettimään sängyssä iltana eräänä. Että koska tämä alkoi. Kun Speden synnyttyä ja päästyä kotiin, olin täynnä virtaa, hymyä, intoa tehdä sitä ja tätä. Jossain vaiheessa, marraskuulla ehkä, se virta ja into lähti hiipumaan pois. Hymytkin katosi pikku hiljaa johonkin.

Ensimmäisenä mieleeni tuli että näinköhän minulle nyt, kypsässä iässä ja monen raskauden jälkeen, olisi iskenyt ensimmäisen kerran elämässäni synnytyksen jälkeinen masennus, sillä jotenkin masentuneisuudeksi itse tämän lukisin. Mutta toisaalta, enpä usko. Voiko ihminen vuosien mittaan muuttua niin paljon, että näin kävisi? Ja sitten tuli mieleen se luultavampi vaihtoehto, se jota itse lähdin ennemmin syyttämään ainakin nyt ensiksi. Pillerit. Minähän en ole syönyt nuoruusvuosien jälkeen kertaakaan ehkäisypillereitä, minulla on ollut pari kertaa hormoonikierukka.

Olisiko tosiaan niin, että ne ei sopisi minulle. Koostumus lienee kuitenkin täysin eri kuin hormoonikierukassa, nämä pillerithän ovat lähinnä keltarauhashormonia. Ilmeistä on muutenkin ettei ne sovi minulle, jatkuvaa tiputteluvuotoa aiheuttaneet jo pari kuukautta. Ja kun sanon jatkuvaa, tarkoitan myös jatkuvaa, eli joka päiväinen juttu. Selittäisikö samainen juttu päänsäryt? Jatkuvan väsymyksen joka ei mene ohi nukkumalla sen enempää kuin vain olemallakaan. Hitto. Tätä on pakko lähteä selvittämään sano.

Muuten ei ihmeitä, meillä nukuttiin ilman episodeja tällä kertaa. Tukevasti ja ilolla. Nyt hilppaisen juomaan kaffetta, oli vain pakko päästä äkkiä kirjaamaan nämä mietteet.