lauantai, 9. helmikuu 2008
Hohhoijaa
Olen tuota edellistä postaustani miettinyt ja etenkin tuota masennusta ja jotenkin aloin summailla viimeisen vuoden tapahtumia yhteen. Aika raskas vuosi ollut kaiken kaikkiaan, vaikka siihen on mahtunut paljon hyvääkin. Ihan ensin järkyttiin kun testi näytti plussaa. Järkytyksestä kun pääsin, olikin edessä se keskenmeno, joka sai kyllä mielen matalaksi. Siinä vaiheessa kun selvisi, että Spede se siellä sitkeästi silti sinnitteli vaikka kaksoissisar kyydistä olikin tippunut, alkoi pitkä pelkokausi.
Jotenkin jäin silloin aivan yksin. Mies ei uskaltanut luottaa siihen, että kaikki menee hyvin, ja miten toimii osa miehistä silloin kun eivät tiedä miten suhtautua? Välimatkaa tuntui olevan aurinkokunnan verran, tosin minäkin käperryin itseeni. Toisaalta, ei mies välttämättä edes ymmärtänyt sitä, eikä ymmärrä vieläkään, että minulle se kaksoissisarkin oli vauva. Jotain, josta jouduin luopumaan. Ihan oikea ihminen. Aivan erityisesti silloin olisin kaivannut sitä äitiä, sitä ihmistä jonka kanssa jakaa asioita. Tai edes sydänystävää, jotakuta jonka kanssa puhua. Ihmisen, joka olisi ollut mukana.
Se kaikista pyyteettömimmän rakkauden antaja, Ina, sairastui toukokuun alussa, edessä oli taivasmatkalle saattelu toukokuun lopussa. Vielä tänäkään päivänä en pysty katsomaan ohjelmia joissa on tanskandoggeja. En vain pysty, en sittenkään että Inan kuvia pystyn kyllä katsomaan. Ina jätti niin ison aukon elämääni, sinä ainoana joka jaksoi ja rakasti vaikka olisi itsellä ollut kuinka paha olla. Tiedän, vain koira, mutta niin paljon enemmän. Kasvattajan kanssa soiteltiin uutena vuotena, kyllä siinä itku pääsi muutaman kerran kummaltakin.
Työt loppui, ja edessä oli yksinäinen kesä. Tuntui että kaikki muut, niin tutut kuin omakin perhe, vietti kesää, minä välttelin lämpöä ja liikkumista. Normaalikäytännön mukaiset mökkireissut jäi väliin omalta kohdaltani, muu sakki mökkeili, minä kuuntelin hiljaista kotia jossa ei edes sitä koiruutta ollut enää seurana. Yksin. Ehkä se yksinäisyys oli pahinta kesässä. Se, että tunsi monesti olevansa kuin jossain umpiossa johon ei kukaan halua eikä pääse. Älytöntä, kyllä, mutta se joka sen on kokenut tietää mitä tarkoitan.
Speden syntymä säikäytti totaalisesti, vaikka siitä alkoikin tavallaan parisuhteen uusi nousu. Ja kun talossa on keskosvauva, on luonnollisestikin oltava normaalia varovaisempi liikkumisen kanssa lähinnä virusten takia. Ja miten kävi? Joulukuun alussa linnoittauduttiin kotiin totaalisesti. Alkukuu mietittiin, mitä olemme juoneet ennenkuin selvisi että oletusten mukaan meidän vetemme on ollut puhdasta. Ja kun viimein päästiin normaaliin elämään, niin meillä alkoi sairasteluputki. Vesirokkoa, noroa ja mielenkiinnolla odotan vieläkö jotain olisi tarjolla. Adenoa ainakin kylillä liikkuu noron lisäksi edelleen, eli ei tässä vielä selvillä vesillä olla.
Kaikista näistä huolimatta, tai ehkä juuri niiden takia, uskon vakaasti siihen, että pakko tässä on vähitellen alkaa asioiden kulkea vain parempaan suuntaan. Ei elämä voi määräänsä kauempaa olla laskusuuntainen, jossain kohtaa on nousun pakko alkaa. Olisiko se sitten tänään se päivä? Huomenna? En tiedä, mutta lähellä se on. Sen on pakko olla. Tai muuten irkku ottaa ja kirkaisee kimakasti niin että naapurissakin ikkunat helisee.
Ja nyt se on moro, siirryn iloisempien asioiden pariin eli Spedeliiniä vääntämään.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.