Kaamosmasennusta? Seonneita hormoneja? BabyBluesia? Ikäkriisiä? Vai mitä hittoa tämä suunnilleen jatkuva väsymys, saamattomuus ja apatia on? Edelleen myönnän, että talvi on aina ollut minulle huonoa aikaa. Minä ja talvi, me ei vaan sovita yhteen. Mutta mutta. Helmikuu on aina ollut se aika jolloin irkku on herännyt kevääseen. Havahtunut. Seonnut. Kuten lähimmät sanovat, kevään tietää olevan lähellä kun irkku alkaa sähläämään.

Sähläämään, eli maalaamaan, nikkaroimaan, sisustamaan, vaihtamaan multia kukkiin, tekemään vähän sitä ja tätä kodinkohennusta. Nyt yksinkertaisinkin homma, oli se sitten imuroiminen, kukkien kastelu tai pyykkien paikalleen laittelu, vaatii vakaan päätöksen höystettynä muutamalla potkulla omaan ahteriin. On kovin vaikeaa sanoa mikä on. On erittäin inhottavaa kuulostella omaa itseään. Omaa oloaan, koettaa kurkkia omaan päähän josko siellä jossain sopukassa näkyisi edes pienen pieni pilkahdus maalisudista. Kukkamullasta. Siemenistä.

Vielä inhottavampaa on etsiä syytä, miksi. Onko tämä tulosta pitkästä pimeästä syksystä joka ei tunnu vieläkään olevan kunnolla ohi? Niistä pirun pillereistä? Synnytyksestä? Elämästä? Kun kaikki on hyvin, mutta kaikki on silti huonosti. Mikään ei ole hyvin. Tai on hetkittäin, huomaan välillä katselevani lapsiani tuntien onnenpistoksia, hoitavani Spedeä hymyillen kunnolla, mutta vain hetkittäin. Suurimman osan ajasta jolloin hymyilen, huomaan hymyileväni kuin zombie, ilman että hymyilen sielustani, silmillä, kunnolla.

Jopa silloin kun on kivaa, kuten viime lauantaina ukon kanssa, vaivun yhtäkkiä suruun. Aivan kuin salama kirkkaalta taivaalta, yhtäkkiä tuntuukin, että en ole siellä missä pitäisi, en ole se joka pitäisi ja itku puristaa kurkkua. Pelissä viimeisen erän alussa, taksissa kotimatkalla, ruokaravintolan vessassa. Olen antanut nyt itselleni kuukauden aikaa, siinä ajassa luulisin pillereiden vaikutuksen katoavan elimistöstäni. Kuukauden, jona aikana toivon, että joko hormonien tasaantuminen ainakin pillereiden osalta, tai vaihtoehtoisesti kevääntulo ja oman itseni herääminen talviunesta, tapahtuu. Jos näin ei käy, on varmasti viisainta hakea ulkopuolista apua. Tämä olotila yksinään väsyttää. Turruttaa.

Yhdeksi isoksi syyksi epäilen tosin yksinäisyyttä. Sitä kun ei ole ketään. Tai on, mutta ei ole silti. Tiedättekö, ainoa jolle voi puhua on oma mies. Olen niin kovasti kaivannut viimeisen kuukauden kahden aikana ystävää. Ihmistä, jolle puhua. Hyvä etten itkuun pillahtanut eilen kun katselin kotikatua jossa Karin totesi miniälleen, että isoäitien tehtävä on auttaa vauvan kanssa alkuun. En minä sellaista apua kaipaa, mutta jonkun jonka kanssa jutella ja joka välittäisi samoin kuin Karin teki sarjassa. Sarjahan tuo vain on, mutta jotenkin siinä tuli niin voimakkaasti oma äiti mieleen, tai paremminkin, se äidittömyys.

Kaipa tämä tästä, täytyy vain antaa aikaa itselle. Olla kiitollinen siitä mitä on, olla kiitollinen miehestä joka jaksaa kuunnella ja tukea, vaikka pakko se on myöntää, että miehen niskaan en kaikkea tahdo kaataa. Ei mies ja nainen voi kuitenkaan ihan kaikesta puhua ja ihan täysin koskaan ymmärtää mitä toinen tarkoittaa.