Mutta kuitenkin. Tämä on nyt näitä aamuja, jolloin irkku on silmät ristissä ja näin ollen ärsyyntyy kovin kovin helposti ihan ihme jutuista. Ja yksi näistä jutuista on koirat. Tai paremminkin, koiranomistajat.

Itselläni on aina ollut koiria. Siis aina. Nyt on kohta ensimmäinen koiraton vuosi takana ja voi hitto, opettelu on ollut ja ikävä on jatkuva, edelleen talo tuntuu vajavaiselta ilman koiran kolinoita nurkissa. Ja meillähän on ollut nimenomaan niitä isoja koiria. Tai se ensimmäinen oli kyllä aika pieni, se kun oli sekarotuinen heppu joka oli pystykorvan kokoa. Mutta nämä sen jälkeen olleet, rotikka ja tanskandoggi, ei mitään pikkuhurttia siis.

Kun koira on iso, on aivan ehdottoman tärkeää, että se opetetaan pennusta asti kulkemaan narussa nätisti. Ei kiskomaan ulkoiluttajaa narussa perässään vaan siinä suht likellä sitä heppua joka siellä narun toisessa päässä on. Ja kuulkaa, tästä päästään siihen ärsytykseen. Meidän pikkutietämme myöten kun kulkee joka aamu rouvashenkilö. Kahden sellaisen kirpun kokoisen koiran (olisikohan jotain pinsereitä tai vastaavia) kanssa. Koirat on siis säkältään ehkä parikytä senttisiä ja painaa varmaan maksimissaan viisi kiloa per häntä, tuskin edes sitä.

Joka helketin aamu koirat vetää narussa kuin maratoni olisi menossa. Ja vaikka nämä kaksi koiraa onkin kirpun kokoisia, rouvashenkilö joutuu nojaamaan taapäin taluttimen päässä. Painamaan kantapäitä tiukasti maata vasten jottei kaadu. Jottei mene juoksuksi siellä narun toisessa päässä. Kysymys kuuluukin, mikä helketti siinä on, että niitä kirpunkokoisia ei voi opettaa kulkemaan narussa siivosti. Miksi on ok että kirpunkokoiset hurtat painattaa kieli kaulapannan alla, silmät pullistuneina, kuristumiskuolemaa odottaen.

Irkku on kyllä tiukasti sitä mieltä, että oli koiran koko mikä tahansa, tietyt käytöstavat sille pitää opettaa. Sittenkin että sen kanssa pärjää kyllä opettamattakin. Nämä samaiset pikkukoirat tunki kerran meidän pihan puolelle. Pari vuotta takaperin. Juuri parahiksi kun olin oman hurttamuksen, dogin kanssa pihassa. Ja yksi totaalinen vika meidän tanskandogissa oli, ja sitä vikaa ei saanut iän ja ajan kanssa korjattua. Tämä inhosi pikkukoiria. Joka tosin juonsi sen pentuaikaan, yhdellä tutulla kun oli mäyräkoira, joka roikkui nonstoppina koiramme korvissa ja mahanahassa ja hännässä kiinni hampaillaan. Muutaman kerran koiruutta sattui näissä touhuissa ja se sitten taisi synnyttää sen inhon pikkukoiriin.

Mutta tosiaan, nämä koirat tunki meidän pihan puolelle portin suusta. Kun flexithän niillä on, ja tosiaan, nehän vetää omistajaansa kuin rekikoirat vaikka pieniä ovatkin. Onni onnettomuudessa oli se, että Ina sattui olemaan juuri silloin siinä irkun vieressä, se kun sai aina olla omassa pihassa vapaana kun ei tuo mihinkään hötkyillyt portistakaan. Paitsi kerran nuoruusvuosinaan, mikä lie murkkuiän testi se sitten oli. Irkku ehti siis juuri ja juuri nappaamaan Inaa pannasta kiinni. Siinä olisi pikkukoirista tullut kuulkaa jauhelihaa jos en olisi ehtinyt. Ja pannasta kiinni ottaminen oli Inalle aina takuuvarma merkki siitä, että liikkuminen on kielletty. Siinä ei sanoja sen enempää kuin riuhtomistakaan tarvittu.

Ina tuijotti pikkukoiria, karvat pystyssä, valmiina iskuun ja pikkukoirat räksytti ja kiskoi emäntäänsä eteenpäin höyryjunatyylillä. Vasta siinä vaiheessa kun itse ärähdin koirille "pois" tajusi rouvakin ottaa vastakiskonta-asenteen. Uskallan jopa väittää, että mikäli nämä kaksi kirppua olisi opetettu kulkemaan siivosti naruissaan, ei todellakaan läheltäpiti-tilannetta olisi päässyt syntymään. Ja sitä paitsi, sen verran vittumainen omakotitalo-omistaja olen, että ei millään pahalla, minä en laskenut aikanaan omia koiriani kenenkään pihoihin, en askeltakaan portin sisäpuolelle, ja samoin toivoisin kyllä ohikulkijoidenkin toimivan.

No menipä selitykseksi. Poistun kahville. Se on moro!