Lapset ovat julmia. Todella julmia toisilleen. Poika 11v änkyttää, tätä nykyä tosin erittäin vähän. Oli aika, jolloin änkytys oli erittäin häiritsevää. Jopa siinä määrin häiritsevää, että äitikin mietti toisinaan mitä poika yritti sanoa. En olekaan tainnut koskaan kertoa änkytyksen historiaa, pojan kohdalta siis. Pojan änkytys ilmestyi kuin salama kirkkaalta taivaalta tämän aloitettua eskarin. Ainoat syyt jotka sille keksin tuolloin, oli juuri alkanut esikoulu (uusi tilanne pojalle) yhdistettynä siihen, että siskoni oli hoitamassa tätä ja kahta vanhempaa sisarusta pari päivää meidän viettäessä miehen kanssa tämän kesäloman viimeisiä päiviä mökillä. Jälkikäteen on kovin helppo syyttää itseään, jollain tavalla soimasin itseäni pitkään ja soimaan ehkä edelleenkin kyseisestä vaivasta vaikka tiedän, että ihan yhtälailla tuo olisi saattanut pojalle puhjeta, vaikka olisinkin kotona ollut.

Änkytys ilmestyi siis kuin salama kirkkaalta taivaalta, ja ensimmäiset pari viikkoa tuon alettua se oli aivan uskomattoman vaikea. Edes minä en saanut selvää pojan puheesta, tällä meni puhe täysin lukkoon. Kovasti tuo yritti sanoa asioitaan, mutta sanat eivät vaan tulleet kokonaisina ja sujuvasti ulos. Puheterapiaanhan ei tuosta vaan päästä täällä sen enempää kuin muuallakaan, joten sinne pääsyä odotellessa kehitimme pojan kanssa itse apukeinoja joilla puhetta sai helpotettua. Yksi parhaista keinoista oli kosketus. Se on sitä tosin edelleenkin, mutta eipä tuota joudu enää käyttämään oikeastaan koskaan. Kun oikein pahasti kieli meni solmuun, tartuin poikaa käsivarresta ja katsoin kunnolla silmiin, ja sieltähän ne sanat tuli, näppärästi ja sujuvasti. Onneksi tuota totaalisolmukautta ei kestänyt kuin pari viikkoa, sen jälkeen puhe luonnistui kotona jo aivan eri malliin, lähes täysin ilman änkytystä.

Puheterapiassa poika sitten ei änkyttänyt. Ei yhtään. Kotona änkytys katosi aina, kun oli rauhallista ja hiljaista, mutta annapa olla jos oli kiirettä tai kaikki äänessä yhtä aikaa, silloin se kieli meni taas solmuun. Eskarissa änkytettiin silloin jos oli kiire, rauhallisissa tilanteissa änkytystä ei ollut tuollakaan. Koulun poika aloitti pienessä luokassa, jonka opettajalle tuli täytenä yllätyksenä kevätlukukaudella esittämäni kysymys siitä, änkyttääkö poika luokassa. Opettaja ei ollut kertaakaan kuullut pojan änkyttävän. Puheterapiakin lopetettiin tuolloin, puheterapeutti totesi, ettei sellaista oikein pysty hoitamaan, mitä ei hoitotilanteessa ole? Ja olimmehan me monesti puheterapeutin kanssa asiasta aiemminkin puhuneet siitä, kuinka änkytys liittyy lähinnä tiettyihin tilanteisiin ja tiettyihin ihmisiin. Puheterapeutti oli ilmeisesti pojalle niin turvallinen ihminen kuten opettajakin tuolloin, ettei tätä jännittänyt seurassa.

Ja sitten poika siirtyi toiseen kouluun isompaan luokkaan. Eipä aikaakaan, kun luokanvalvoja, lähemmäs eläkeikäinen ja ilmeisesti työhönsä perin kyllästynyt rouvaihminen, oli ottanut pojan silmätikukseen. Kemiat ei ilmeisesti toimineet alkuunkaan näillä. Poika jännitti, oletan ainakin näin, luokanvalvojaa, ja änkytti tietysti herkästi tämän aikana. Koskaan en ole silti kuullut tämän omien kavereiden saati edes koulukavereiden, kiusanneen tätä änkytyksestä. Opettajan käytöksen sen sijaan koin jollain tavalla kiusaavaksi.

Kävipä niin, että luokanvalvoja oli ilmoittanut koulun erityisopettajalle, että tällä on luokassaan poika jonka vanhemmat ei viitsi huolehtia tätä puheterapiaan. Että änkyttää ja kovasti. Sanallakaan tuo ei ollut minulle siitä maininnut, kun vanhempainvartissa kävin, kehui vain kuinka hyvin poika osaa kouluhommansa hoitaa ja kuinka sosiaalinen tämä on. Aivan lievänä pommina tuli tokaluokan lopulla kirje, jonka sain erityisopettejalta. Tässä ihmeteltiin, kuinka emme ole hoitaneet poikaa vaan opettaja joutuu asiaan puuttumaan, ja kuinka erityisopettajakin on nyt tilannetta tutkinut ja päätynyt siihen, että poika on pakko ohjata puheterapiaan. Hassua sikäli, että poika oli koko tämän ajan pärjännyt koulussa huomattavasti keskitasoa paremmin ja minulle ei tullut edes mieleen, että tämä änkyttäisi opettajan aikana.

Ette arvaa, kuinka sisälläni kiehui. Että me emme olleet poikaa hoitaneet, että me emme olleet tajunneet tämän änkyttävän opettajan aikana, että me emme sen vertaa muka lapsestamme välittäneet. Minä soitin opettajalle, kysyin tältä asiasta, ihmettelin, miksi tämä ei ollut sanonut pojan änkyttävän koulussa. Opettaja tuntui pitävän väitettäni siitä, että poika ei kotona änkyttänyt juuri lainkaan, valheena, ja kertoi, että hän ei pystyisi kunnolla poikaa opettamaan jos ei sitä änkytystä saada juuri nyt ja tässä pois. Ei auttanut, vaikka koetin opettajalle kertoa änkytyksestä ja siitä, miten sen kanssa pitää toimia, tämä oli sitä mieltä, että puheterapiaan ja äkkiä sittenkin.

Minä soitin puheterapeutille jolla olimme aiemminkin pojan kanssa käyneet. Tämä oli kauhuissaan. Ihmeissään. Lupasi sitten ottaa opettajaan yhteyttä ja selvittää tilannetta, totesi tosin jo siinä yhteydessä että tottahan hän pojan ottaa takaisin asiakkaakseen mutta ei hän ymmärrä miten hän pystyy sen änkytyksen opettajalle estämään. Seuraavana päivänä puheterapeutti soitti. Vielä enemmän ihmeissään, vielä enemmän hämmentyneenä. Hänestä oli kuulostanut aivan siltä, että opettaja oletti hoidon tapahtuvan niin, että minä vien pojan, puheterapeutti painaa nappia pojan päässä ja pam, änkytys katoaa. Sen sileän tien, sitä yhtä nappia painamalla. Puheterapeutti oli tarjonnut opettajalle materiaalia änkytyksestä, siitä miten sitä hoidetaan, siitä miten siihen pitää suhtautua. Opettajan mielestä mikään näistä ei kuulunut tälle. Minä olin valmis hakemaan pojan toiseen luokkaan ja vaikka toiseen kouluun seuraavaksi vuodeksi.

Koska tuolloin elettiin jo toukokuun alkua, puheterapeutti ehdotti että antaisin asian olla. Hänhän EI saa minulle sanoa mitään seuraavasta vuodesta mutta muutoksia on tulossa, tuumi puheterapeutti. Niinpä asia jätettiin siihen, ja onneksi seuraavana syksynä pojalla aloitti eri opettaja. Vielä kerran tuon kevään aikana juttelin pojan luokanvalvojan, sen rouvaihmisen kanssa, ja lähellä oli, etten unohtanut puhua asiallisesti. Sen verran minun oli pakko tälle tosin sanoa, että minusta tämän käytös oli erittäin loukkaavaa, ja minä en voinut äitinä tajuta, kuinka hän kehtaa tehdä oppilaasta tyhmemmän kuin tämän koulumenestys antaa ymmärtää. Muistan vieläkin, kuinka opettaja mairitteli puhelimessa, kuinka hän on aina heikomman puolella ja kuinka hän ei todellakaan voi ymmärtää miten saatan edes kuvitella että hän ei pitäisi pojasta.

Nyt pojalla on siis eri opettaja, änkytys on kadonnut lähes täysin, vain joskus harvoin jos pojalle tulee kiire sanoa jotain tai jos tämä on hermostunut, saattaa sanat takellella. Silloinkaan kieli ei mene solmuun, ja poika osaa itse jo rauhoittaa puheensa niin että saa asiansa sanottua lopulta sujuvasti. Mutta pitkä tie tähän on kuljettu, monet kerrat on silmiin katsottu ja monet kerrat pojan kanssa yhdessä puhuttu niistä tilanteista jolloin se puhe ei välttämättä suju kunnolla. Ja epäilen, että eniten siihen on auttanut juuri se, että siitä ei ole tuota yhtä opettajaa lukuunottamatta koskaan kukaan tehnyt numeroa.

Hupsis, harhauduin täysin muuten aiheesta. Piti kertoa lasten julmuudesta, ja tämä meni nyt kyllä täysin aikuisten julmuuden puimiseen. Josta tulikin mieleen vielä eräs pojan änkytykseen liittyvä asia. Eniten minua on ihmetyttänyt se, kuinka jotkut ihmiset eivät ymmärrä että kyseessä ei ole tarttuva tauti. Minulle on jopa sanottu silloin kun änkytystä vielä oli runsaammin (tietyt ihmiset saivat pelkällä paikalla olollaan aina pojan änkyttämään) että kuinka uskallan junnun antaa olla pojan lähellä. Enkö pelkää, että tämäkin alkaa änkyttää koska tämä oli silloin oppinut vasta puhumaan. Ja kyllä, kyseessä oli AIKUISET ihmiset. Edes leikeissä en huomannut koskaan kenenkään pojan ikätoverin kiinnittävän huomioa pojan puheeseen silloin jos tämä hetkittäin takelteli, mutta tietyt aikuiset ihmiset.

Jatkan sitä lapsiosaa joskus toiste, nyt on pakko palata pyykkisirkukseen. Se on moro!