Viime aikoina. Tuntuu että mielialatkin vaihtelee ketutuksesta hilpeyteen ja hyvästä mielestä totaaliseen tylsistymiseen. Mikä lie menossa taas akan päässä. Toisina päivinä tulee touhuttua sitä ja tätä ja riekuttua miten sattuu, toisinaan taas tuntuu ettei mikään kiinnosta eikä mitään jaksaisi. Voisi mennä peiton alle koko päiväksi, siis jos voisi.

Ja kuten aina, kun omat mielialat seilaa, niin muutkin niitä sitten hämmentää vaikkakin tahattomasti. Lasten kanssa nyt ei ole mitään uutta ihmeellistä, kaksi teiniä ja mitäs teinit tekee, luvattomuuksia toisinaan, toisinaan taas ei. Yksi höyrypäinen poika joka kiipeilee seinille suunnilleen kuten aina ja pari tasaista poikaa. Yksi prinsessa joka tulee koulusta joko hyvällä tai hiton pahalla päällä. Eli ei uutta sillä rintamalla.

Mutta. Sitten se sekoittajaosuus. Syksyllä yhdessä vaiheessa kun meillä kotona oli ihan oikeasti ongelmia, ihan kunnon ongelmia, tiedättehän, teinitytön kasvukipuja joiden kanssa äidillä oli kädet täynnä työtä, silloin viimeksi sekoitettiin. Siinä kaiken sen huolen keskellä, mikä minulla oli teinistä, yksi suvun naisista soitti minulle suunnilleen tyyliin "niisk niisk kun et pidä musta tai ainakin siltä tuntuu ja miksi et". "Kun et silloinkaan kehunut ja et koskaan käy".

Hittolainen, irkku käy missään muuallakaan ikinä. Ainakaan suunnilleen, juuri tajusin eilen kun juttelin anopin kanssa että ohhoh, pitäisi varmaan potkaista itseään ahteriin, en ole liikkunut mihinkään kotoa junnun kerhokuskailuja lukuunottamatta kohta KAHTEEN viikkoon. Ja silloinkin kohde oli kauppa. Viimeksi olen tainnut olla kylässä jossain... Tuota noin. Hetkinen. Apua! Voiko tämä olla tottakaan, viime syksynä. Kääk! Ehkä pitäisi tosiaan saada itseensä liikettä. Piste. Mutta kun, päivät menee niin nopeasti. Aina on jotain hommaa joka pitäisi tehdä. Spede menee nukkumaan tai ihan kohta koululaiset kotiutuu. Joku on kipeänä. Onneksi minulla ei ole kiirettä mihinkään silti, se se kamalaa olisikin.

Siis niin asiaan. Anoppi tosiaan kävi eilen. Kertoili kuinka on viime aikoina ollut itsensä kanssa vaikeaa. Ja sitten sekoitettiin. Kun ei halua että meidän välit on tällaiset (hyvä, en minäkään tästä nauti), eikä tajua miten ne tällaisiksi onkin mennyt (minä kyllä tajuan mutta olenko sittenkin väärillä jäljillä, loukkaantunut turhista) ja oikeastaan minun takiani onkin ollut itsensä kanssa vaikeaa (ehkä se sitten olen kuitenkin minä joka en ymmärrä).
 
Häntä harmittaa se, että näkee niin harvoin lapsia. Ymmärrän. Harmittaa se minuakin. Olen muuttunut kylmäksi ja välinpitämättömäksi. En kiellä, koetan ihan oikeasti olla välittämättä kun se vaan on itselleni niin paljon helpompaa kuin tuntea aina itsensä ulkopuoliseksi tai häiritseväksi tekijäksi. Hän oli loukkaantunut kun kävi meillä viimeksi ja siskoni oli samaan aikaan paikalla ja minä juttelin oikeastaan vain siskon kanssa. En tarkoittanut kyllä loukata, mutta ilmeisesti loukkasin, sisko on kova puhumaan ja taisi tuolloin tulla samoilla ovenavauksilla kuin anoppi.

Miksi olen tällainen häntä kohtaan? Miksi en pidä yhteyttä enkä ole kiinnostunut. Olen loukkaantunut. Sanoin sen anopille. Että olen ihan oikeasti loukkaantunut siitä, että aina kuulen kuinka anoppi käy tyttärillään muita lapsenlapsia moikkailemassa ja nämä käyvät anopilla, mutta me emme ole mitään. Olemme ulkopuolisia ja turhia, sellainen olo minulla aina on. Anoppi ei osannut vastata oikein mitään tähän, nyökytti vain, oli varmasti itsekin tajunnut asian.

Minunkin pitää käydä heillä eikä vain hänen meillä. Tähän kohtaan olisin halunnut sanoa jotain, mutta samassa ovi kävi ja keskustelu jouduttiin keskeyttämään. Olisin halunnut sanoa siitä kuinka joskus oli aika kun olisimme usein olleet tulossa käymään ja lähes aina meille sanottiin puhelimessa että ei nyt, pitää mennä lenkille, kauppaan, nukkumaan tai mies on väsynyt eikä jaksa. Jossain vaiheessa se vain jäi itseltä, niinkuin ukoltakin, se ajatus siitä että josko kävisi. Kun ei oikein koskaan käynyt, niin ei sitä sitten tullut edes ajateltua. Tätä nykyä vielä vähemmän, kun ei muutenkaan tule käytyä missään.

Harmi, että keskustelu jäi kesken, sillä olisihan nämä kaikki sonnat ollut hyvä puhua pois. Silti, jäi sekä hyvä että paha mieli. Hyvä mieli sinänsä, että tietää toisen haluavan muutoksia väleihin joka taas on irkun omasta mielestä jo lastenkin takia hyvä juttu, mutta paha sikäli, että minulle jäi pitkälti sellainen olo, että olen ollut se-paha-ja-suvaitsematon-joka-aiheuttaa-pahaa-oloa-anopille. Ja mitä siitä sitten taas seurasi.

No siitähän seurasi luonnollisestikin se, että illalla irkku mietti moneen kertaan kaikkia tapahtumia anopin ja irkun tuntemisen ajalta. Etsien oikeutusta omalle loukkaantumiselleen ja samalla etsien syytä itsestään. Kritisoiden itseään omasta käytöksestään anoppia kohtaan, ja samalla miettien että hitto olenko todella näin pikkumainen ja vaikea ihminen että olen loukkaantunut turhista asioista ja aiheuttanut toiselle todella pahan mielen. Enkö yhtään osaa ajatella muiden tunteita?

Ja silti, päätään nostaa jonkinlainen kiukku minussa. Minä en oleta, että koskaan voisin olla samalla tavalla osa porukkaa kuin anoppi ja tyttäret on, en todellakaan. Olen vuosien saatossa totutellut siihen, että jollain tavalla olen aina ulkopuolinen ja tulen aina olemaan, eikä se tätä nykyä enää kirpaise millään tavalla. Se on ihan ok ja ihan yes, ei häiritse. Mutta eikö minun voi antaa olla ulkopuolinen sillä tavalla kuin olen tottunut? Pitääkö sitä ulkopuolisuutta välillä korostaa, vaikka sitten vahingossa.

Ja kyllä, minä olen loukkaantunut sydänjuuriani myöten. Loukkaantunut siitä, että tytärten lapset on ok ja tyttärillä on oltava vapaa-aikaa, mutta minulle voidaan sanoa, että "olisi pitänyt miettiä ennenkuin lapsia tekee". Niin. En ole koskaan olettanut lapsia tehdessäni, että muut hoitaa heidät. Että voin siirtää vastuun jollekin muulle. Mutta en minä koskaan myöskään ajatellut, että lapset sulkee täysin pois kaiken muun elämän. Että olen lasten kanssa 24 tuntia päivässä vuoden jokaisena päivänä.

Ja silti, näin jälkikäteen kun teen kuten anoppi kehoitti ja mietin sitä, että olisinko tehnyt lapsia jos olisin tiennyt, että mitään muuta elämää ei sen jälkeen kuulu olla ennen kuin lapset ovat kasvaneet isoiksi, olisin silti tehnyt nämä.  Jokaisen heistä. Mutta olisin tehnyt heidät jo valmiiksi mielessä ajatus siitä, että seuraavan kerran voin tehdä jotain johon lapset ei sovi yhtäaikaa sitten kahdenkymmenen vuoden päästä. Tai nythän tuo on tietysti jo muuttunut, aikaa ei ole jäljellä kuin enää suunnilleen 17 vuotta. Kokonaisajan ollessa 33 vuotta.

Tiedän itsekin olevani naurettava siinä, että tätä nykyä teen kaiken ilman ulkopuolisten apua. Oli kyseessä sitten junnun sairaalakäynnit tai ajatus siitä, että kävisin miehen kanssa kaksin kaupassa, anoppia en vaivaa Spedellä sen enempää kuin muillakaan lapsilla. Junnun astmapolikäyntikin ajoittuu niin, että järkevin ja helpoin vaihtoehto olisi kysyä anoppia siksi aikaa meille, spede kun nukkuu vielä kun sairaalalle on lähdettävä, mutta teen tuonkin vaikeimman kautta ja herättelen pienen syömään hyvissä ajoin. Kun en vain halua vaivata. En halua häiritä. En sittenkään, että anoppi itse sanoi eilen, että ottaisi mielellään hoitoon.

Naisen mieli on kummallinen. Loukkaantunut nainen ei ole järkevä. Mutta silti. Kun se on ollut joka ainoa kerta sama juttu, jos anopin on pitänyt ottaa vaikka vain päiväsaikaan hoitoon. Tiedättekö sen tunteen mikä tulee kun toinen miettii ja miettii ja suunnittelee ja laskee suunnilleen käykö toiselle. Tulee sellainen olo, että tämä ei ota mielellään, vaan vähän niinkuin puolipakolla. Että häiritset. Vaikka sitä se ei välttämättä tarkoita ollenkaan, tulee vain itselle se olo. Ja kun se olo tulee tarpeeksi monta kertaa, pyrkii viimeiseen asti välttämään sitä että tarvitsisi apua. Vaikka sitten tekemällä asiat vaikeimman kautta.

Torstaina lupasin mennä käymään anopilla juttelemassa nämä asiat selviksi. Ne kun jäi kesken kummankin mielestä. Ei meidän sydänystäviä tarvitse olla, ei välttämättä edes kavereita, mutta kunhan pystytään olemaan samassa tilassa lasten aikana ilman että kummallakaan on vaivaantunut olo. Ja tämä tästä.

Ei ole ihme, että mielialat seilaa kun siellä noin pitkä litania tavaraa oli. Jopa helpotti, nyt poistun eväiden valmistukseen. Se on moro!