Mietimme viikonloppuna miehen siskon kanssa näitä astmajuttuja. Tämän kummallakin tyttärellähän on myös astma, toinen neitonen on kohta 4v ja toinen aloittaa syksyllä eskarin. Neitosien astma on ollut vain kovin erilainen kuin junnulla, eli kummallekaan ei ole koskaan tullut mitään hengenahdistuksia, oireilu on lähinnä ollut levottomuutta, kärttyisyyttä, kuivaa yskää ja räkäisyyttä. Junnulla on ollut vain ajoittain, silloin kun hoitotasapaino on ollut aivan hanurillaan, kärttyisyyttä jonka on voinut ehkä laittaa astman piikkiin.

Junnun oirehtiminenhan oli aivan toista maata, tosin, junnu nyt aloitti astmauransa jo paljon neitosia nuorempana. Junnu sairastui kolmikuisena bronkioottiin, jonka vuoksi joutui lastenosastolle imuihin ja spiralle pariksi-kolmeksi päiväksi. Kotiin päästessä mukaan annettiin salbumatol-resepti ja liuosta käytettiin vakituiseen. Kuten aiemmassa postauksessa sanoin, junnun tavaramerkki oli rohina ja vinkuna. Muistan aina, kuinka eräs ystävättäreni kysyi minulta junnun ollessa puolivuotias, että enkö pelkää että tuo tukehtuu, kun sehän vinkuu ja rohisee kaiken aikaa. Pelottavampaa oli, jos junnu hiljeni, silloin tällä oli monesti niin tukkoinen olo, että spirareissu terkkariin oli must.

Parin rauhallisen ja parin erittäin vilkkaan vauvan jälkeen kuvittelin saaneeni superhelpon ja hyperrauhallisen vauvan, junnu istua nökötti vaunuissa, makaili lattialla ja nukkui julmettuja päiväunia. Yöunet oli aina katkonaisia, syöty meillä ei, meillä yskittiin ja oksennettiin limaa. Lähes tulkoon koko sen puolivuotta mikä meni sairaalakeikan ja astman toteamisen välissä, väittelin lähes jokaisella lääkärikäynnillä lääkärin kanssa siitä, mikä junnua vaivasi. Lääkärit totesi kerran toisensa jälkeen, että vauvalla ei voi olla astmaa, keuhkoputket vain on kovin pienet. Minä väitin vastaan, jälkikäteen on hiton helppo sanoa, että miksi en mennyt erikoislääkärille omakustanteena. Koko erikoislääkäri ei tullut tuolloin mieleen, olin niin väsynyt ja kuljin niin usvassa sen jatkuvan nukkumattomuuden kanssa että en edes kunnolla muista mitään muuta koko tuolta ajalta kuin junnun sairastelun.

Junnu oli 8kk kun omalääkärille osui sijaiseksi lastenlääkäri. Joka totesi samantien kun vastaanotolle menimme, jo ennen kuin kuunteli edes junnun keuhkoja, että tiesinkö lapsella olevan pahan astman. Silloin itkin, se, että joku lääkäri vihdoin sanoi sen saman mitä minäkin olin sanonut iät ajat, se tuntui niin helpottavalta. Sen jälkeen kun junnulle saatiin lääkitys, on oireina ollut edelleen pahoina kausina hengenahdistukset, limaoksennukset, kuten tänäkin aamuna, ja väsymys. Junnun astma on siis aika klassisen oloinen, jos noin äkkiseltään ajattelee. Ja samaltahan tuo spede nyt vaikuttaa kipeänä ollessaan, ahdistaa, ja pahasti. Se ero pojilla tosin on, että speden ollessa terve, tämä on todellakin terve, eli yhtä pahaksi en tuota luokittelisi.

Näitä kaikkia juttuja siinä tuumailimme, kiroillen perintötekijöitä. Miehen siskoista kun kahdella on astma. Miehen äidillä on astma. Miehen isovanhemmilla oli astma. Eli voisi sanoa, että mummun puolelta astmarasite on hervoton. Myös omalla äidilläni oli astma, hassua tosin, että äiti oli ainoa astmaatikko meidän suvussamme. Joka tapauksessa, rasitteessa löytyy. Miten ihmeessä juuri meidän perillisemme on saaneet ne kaikki perintötekijät? Minullahan on entisestä avioliitosta kolme perustervettä tenavaa. Prinsessa, tämän astmatiimin perillinen myös, on perusterve. Kaksi nuorinta sitten näemmä ei, toivottavasti tosiaan speden kohdalla astmaoireet pysyvät nimenomaan infektioihin liittyvinä ja lääkityksestä päästään ajan kanssa eroon. Junnun kohdalla en jaksa tuohon kovin äkkiä uskoa, sen verran rajuksi astma on uudelleen kääntynyt vuoden rauhallisemman jakson jälkeen.

Ja siltikin olen sitä mieltä, että astma ei ole mitään. Kiusallinen, ja varmasti astmaatikolle itselleen aivan älyttömän rasittava ainakin toisinaan, mutta onneksi siihen on lääkitys olemassa. Se ei ole mikään maailmanloppu, lapsen kohdalla vanhempien on tietysti oltava aina tarkkana ja huolehtia lääkityksestä, aikuisenahan junnu hoitaa itse lääkkeiden ottonsa ja hoitotasapainonsa. En minä astmaa kenellekään silti soisi, sen verran paljon se pahimmillaan rajoittaa elämää, ja jo lievänäkin ikuinen lääkitys on varmasti omalla tavallaan orjuuttava. Mutta silti, olen hiton onnellinen siitä, että kyseessä on VAIN astma, eikä mikään sairaus tai syndrooma, johon hoitoa ei välttämättä löytyisi. Tämä siis irkun mielipide viiden astmalääkityksen kyllästämän vuoden jälkeen. Kaikkeen tottuu, sano.

Ja nyt, kahville taas. Se on moro!