Pienellä miehellä. Kuukunaa koristaa muutama kuhmu, yksi naarmu ja pari mustelmaa. Meillä koetetaan kävellä keinolla millä hyvänsä, uskoen omiin kykyihinsä siinä määrin että kolinaa riittää. Viimeisin mukku oli uskaliaan miehen siirtymisyritys sohvan reunasta olkkarinpöydän laitaan. Ei onnistunut. Pakko silti koettaa ja koettaa, vaikka äiti huokailee vieressä ja hokee toiselle, ettei kumpaakin kättä sovi irrottaa tuesta. Ihanaa!

Eilen tilkittiin keittiön laatikot rimalla umpeen, liukukiskot kun avaavat laatikon niin vauhdilla että nuori mies köllötteli muutaman kerran puolittain selällään hampaat irvessä ja käsi tiukasti kahvassa, ilme oli kauhistuneen ja innostuneen sekainen. Kivaa, eikö? Rappusiin laitettu portti aiheuttaa närkästystä miehenalussa, selvästi esteeksi ovat ajatelleet. Ja entä sitten jatkuvat kiellot, joihin syyllistyy äiti ja isi kumpainenkin? "Ei koske telkkariin, ei revi kukkia, ei mennä sille kaapille". Tyhmiä ovat kun eivät tajua että se on pienen ihmisen tehtävä.

Ja mikä ihme siinäkin on, että vaikka sormet jäi eilen kahdesti olkkarissa kaapin oven väliin pojan itse nojatessa toisella kädellään lisäpainona ovea vasten, sitä ei vaan voi jättää sitä kaappia rauhaan. Kun se on niin kiva, sittenkin että sormet on muusia... Ja tiedättekö muuten, että juuri kenkätelineeseen järjestetyt kengät on ihan pakko käydä asettamassa takaisin "paikoilleen" eli pitkin eteistä. Hitto hei, irkulla ei tosiaankaan ole enää vauvaa, tilalla on pieni riiviö joka nauraa katketakseen kun äiti sanoo ei.

Hyvää lauantain jatkoa, irkku paistaa kanaa nyt apupoikansa kanssa. Se on moro!