Takana jälleen yksi vauhdin täyteinen aamu. Onneksi huomenna on lauantai, eli aamulla ei kiirettä mihinkään suuntaan. Spedekin vaikuttaa parempivointiselta, silmät ei ole enää luirulla ja yöllä herättiin vain kahdesti. Ihanaa.

Mies lähti ystäväänsä tapaamaan. Sairaalaan. Viimeistä kertaa tässä elämässä, mitä ilmeisimmin. Edessä on raskas iltapäivä, miehellä sitä on jo aamupäiväkin. Tuntuu niin hullulta ajatella, että se tosiaan on nyt tässä. Enempää ei anneta. Päiviä, ehkä viikkoja, mutta tapahtumia, tapaamisia, yhteisiä keskusteluhetkiä ja naurua. Niitä ei ole enää tarjolla. Miten raskaalta mahtaa heistä itsestään tuntuakaan se tietoisuus siitä, että niin paljon jää näkemättä ja kokematta yhdessä.

Miten nopeasti elämä voikaan muuttua. Vielä keväällä hoidettiin vain ikäväksi yltynyttä närästystä, kesän alussa tutkittiin josko kuitenkin kyseessä olisi joku tulehdus, äityminen ikäväksi oloksi, sitkeä mahapöpö. Ja nyt lasketaan päiviä. Tiedetään, että se on ohi. Vain ihme voisi muuttaa suunnan, lääketieteellä sitä ihmettä ei ole tarjota.

Yöllä näin hassua unta, siinä mies soitti minulle töistä todeten, että meitä on huijattu ja pahasti, isän jalkaleikkaus onkin ollut silkkaa pilaa. Huijattu, ettemme tajua kyseessä olevan polttarisuunnitelmat. Että se on tunti, ja häntä tullaan hakemaan polttareihin, viisi vuotta myöhässä mutta kuitenkin. Siinä unessa olin vihainen, kiukkuinen, ja helpottunut siitä, että myös tämän ystäväpariskunnan kohtalo olikin pelkkää pilaa, julmaa sellaista mutta silti, pilaa. Polttarivalmisteluja.

Siihen uneen minä heräsin. Uni oli niin todentuntuinen, että hetken mietin pukiessani että tapahtuiko se vai eikö sittenkään. Ei, ei se tapahtunut. Ja jostain nousi mieleeni muutaman vuoden takainen epäusko ja toive siitä, että silloisetkin tapahtumat olisi olleet vain pilaa. Julmaa, mutta silti pilaa. Että omin käsin elämänsä päättänyt ystävä avaisikin ihan kohta silmänsä ja minä voisin huutaa ja raivota hänelle siitä, kuinka sairaan pilan tämä meille teki näyttelemällä kuollutta. Tuolloinkaan se ei ollut pila, minä tiesin sen heti kun kosketin ystäväni kasvoja. Ihminen muuttuu kovin erituntuiseksi kuoltuaan. Vaikka lämpö olisi vielä jäljellä, ihminen tuntuu kiveltä käsien alla.

Toisinaan minusta tuntuu ihan oikeasti siltä, että minä kuljetan kuolemaa mukanani. Kylvän sitä ympärilleni. Ehkä se on minun kohtaloni, kokea monen läheisen kuolema, osua ensimmäisenä paikalle kun joku vieras on kuollut. Voiko kuolema olla jonkun kohtalo? Voiko kuolleiden kohtaaminen olla jonkun kohtalo? En tiedä, siltä se tuntuu.

Illalla katselin nukkuvaa junnua. Katselin, sydämeen koski. Tajusin samassa hetkessä, että samoin ystävämme äiti on katsellut tätä, tämän ollessa lapsi, nukkuessa. Katsellut, tietämättä että pojan elämä tulee päättymään aikaisemmin kuin hänen, jäävän kesken jollakin tavalla. Minä tunsin niin suurta kipua ja niin suurta pelkoa siitä, että onko minulla kaikki nämä lapset vielä silloin kun itse olen poistumassa tästä maailmasta.

Vai joudunko minäkin joskus sen totuuden eteen, että hautaan oman lapseni. Miten sellaisen asian kanssa pystyy elämään. Miten sen jälkeen pystyy jatkamaan elämää ilman että kaikki tuntuu turhalta, tyhjältä, järjettömältä.

Toivon niin paljon voimia kaikille jotka ovat sen tilanteen eteen joutuneet. Toivon enkeleitä ystäväpariskunnan tielle. Toivon, että siellä jossain ystävämme otetaan vastaan kauniisti, lämpimästi ja että me jotka tänne jäämme, hänen ystävänsä, osaamme olla tukena ja apuna heille eniten menettäville, ystävän perheelle.

Lähettäkää enkeleitä. Heitä tarvitaan.