Olisiko tuo ohi tältä erää. Aika mennyt siivillä, jotenkin tuntuu käsittämättömältä että viimeisestä postauksestakin on jo näin pitkä aika. Ollut muka olevinaan niin paljon kaikkea. Ja toki sitä on ollutkin, mutta ei nyt siinä määrin että kuukaudeksi olisi pitänyt suunsa sulkea. Anteeksi kaikille jotka niitä päivityksiä on odotellut.

Jotenkin vain ei ensin jaksanut. Sitten ei ollut mitään sanottavaa. Sitten ei osannut. Ja nyt. En tiedä osaanko sen kummemmin edelleenkään mutta sanottavaa on kyllä vaikka muille jakaa. Ihan ensin hautajaisista. Minä itkin. En vain osannut olla itkemättä, arkulla osasin, mutta muun ajan penkissä. Voi hyvänen aika sitä itkun määrää. Silittelin miehen olkaa, miehen serkun olkaa, toisen serkun olkaa, painoin silmiä tiukasti kiinni ja kyyneleet vain valui ja valui ja valui. Niin paljon surua niin pienessä tilassa. Niin paljon menetyksen tunteita. Niin paljon ystävämme rakkaita ilman lohtua.

Muistotilaisuus oli kaunein ja lämpimin missä olen ikinä ollut. Se rakkaus ja välittäminen, sitä olisi voinut leikata veitsellä. Ei meitä järjettömän paljon ollut, ehkä saman verran kuin aikanaan äitini hautajaisissa ja vähemmän kuin mummuni, mutta jokainen paikallaolija oli ystävämme elämässä tärkeä ihminen. Jokaisella oli oma merkityksensä ja oma tarkoituksensa olla paikalla. Kaunista ja lämmintä. Edelleen kannan sitä lämpöä surun rinnalla. Voi kun sitten joskus kun minä siirryn toiseen aikaan minun rakkaani saisivat kokea saman lämmön.

Hautajaisten jälkeen oma kotielämämme onkin ollut vähintään hektistä. Teinit juoksuttaa äitiään sen minkä ehtii ja kakkoseksi ei jää missään nimessä spede. Mokomakin apinanpoikanen. Vai miksi kutsua lasta, joka kävelee varoen, kaatuilematta ja rauhallisesti mutta annapa olla kun selkäsi käännät. Koko talo on jouduttu telkeämään mitä erilaisemmin virityksin. Poika kiipeää pöydille, sohville, tuoleille, hyllyihin, kaappeihin. Ihan mihin vain mikä on lattiatasoa korkeammalla. Ja tietäähän sen, kun ei taidot vielä riitä niin muks taitaa olla yleisin ääni.

Milloin ollaan selällään pöydän reunan yllätettyä, milloin päällään kun ei sohvan käsinoja toimikaan tukipuuna mahan alla niinkuin ajatus on ilmeisesti ollut. Irkku ei vain voi käsittäää mikä helketin apinageeni tuohon lapseen on osunut. Ja irkku nyt sentään on nähnyt monenlaista taaperoa tähän ikään ja kyllä, yksikään aikaisemmista omistakaan ei ole ollut noin apinavikainen vaikka vikkeliä on osa ollutkin. Kääääääk antakkee uudet hermot!

Ukko oli onneksi saikulla liki kuukauden, selkä kun ei toimi niin ei se toimi. Rappeumaa. Tuntuu hullulta ajatella että toinen on jopa irkkua nuorempi ja selkä on kuin vanhalla ukolla. Sen siitä saa kun urheilee. Irkkuhan EI urheile. Ei vaikka maksettaisiin. Ihan mitä muuta tahansa mutta ei urheilua kiitos! Voin vaikka ilmoittautua aidanseipääksi jollekin mutta juoksuun, hölkkään tai jumppaan, ehei, en suostu. Joka tapauksessa, ukon lomassa oli puolensa. Irkku ei joutunut alkuunkaan niin usein juoksemaan speden perässä, spede kun on täysin isin poika.

Samalla hetkellä kun ukko herää, spede roikkuu puntissa. Jos pelkästä puntissa roikkumisesta ei tajuta ottaa syliin niin hampaat on oiva kapine herätellä sitä huomioa. Fiksu poika, on se! Irkku saa kyllä rauhassa touhuta omiaan, isiparka ei edes vessaan pääse ilman että spede heittäytyy vessan oven taakse selälleen itkemään ja potkimaan. Jokainen lienee kuullut sanonnan "itkupotkuraivarit"? Veikkaanpa, että spede on sisäistänyt sanan pohjimmaisen tarkoituksen täydellisesti.

Muilta osin kotielämä on ollut lenssua, ihottumia, allergiatestejä, astmaa, teinien kanssa taistoa. Siis normaalia. Teini kun osasi todella yllättää. Eikä suinkaan iloisesti, no ei todellakaan. Teini tuli äimänkäkikunnossa kotiin eräänä perjantaina. MITVIT teki irkun mieli huutaa, mutta onneksi irkku muisti olleensa joskus itsekin teini. Teini nukkumaan lievän puhuttelun jälkeen "miten niin, mä mitään oo ottanut, no okei pari kaljaa..." ja hyvä kun rappusissa riitti leveys kulkea ylös teinin, että sen verran "pari kaljaa"... Rangaistus koittikin sitten seuraavana päivänä, pienempien sisarusten ja siivoilun lomassa. Kamala äiti, laittaa toisen töihin kun toisesta tuntuu että maha kääntyy ympäri nonstoppina ja päähänkin koskee.

Sikäli onnistunut rangaistus, että eipä ole uudestaan samaisessa kunnossa kotiutunut. Ei edes oikeasti paria kaljaa ottaneena. Koska irkku kuitenkin on tosiaan ollut joskus itsekin samassa iässä ja kyllä, paljon tuhmempi, villimpi ja vaikka mitä, olisi tehnyt melkein mieli antaa muutama vinkki miten homma pitää hoitaa niin ettei vanhemmat huomaa. Mutta eihän niin saa tehdä, ja kyllä siitä on kuullut nyt täditkin jotka miettivät miten sitä itse ei jäänyt kiinni. "HITTO SUUT KIINNI JA KUKAAN EI KERRO TEINILLE!!!"

Jaa. Hitto kun ei ehdi nyt enempää. Heitän loppuun vielä toteamuksen että spede on siirretty laktoosittomalle ruokavaliolle (siitä se ihottuma) ja junnu aiheuttaa päänvaivaa ihottumansa kanssa. Nyt palaan ruoanlaiton pariin ja kaipa spedekin pitää nakata makuulleen. Se on moro ja palaan pian asiaan!!!