Tiedättekö, toisinaan on aamuja jolloin fiilis on loistava. Hommat sujuu kuin leikki, olo on hilpiän riehakas ja tuntuu että mikään ei voi latistaa. Pyykit sujahtavat koneeseen kuin itsestään, kuivat kopassa odottelijat viikkaantuvat kuin taikaiskusta ja edes pienimmän apu ei ärsytä. Siis se apu, jossa juuri viikatut paidat revitään laatikosta pitkin lattiaa. Ehei, pianko ne sinne uudestaan ja mussukin vain nauraa äidin pökkelöinnille.

Jauheliha sulamaan ja suunta kerrosta ylemmäs kaivamaan junnulle puhdasta päälle pyykkitelineillä vuoroaan odottavista kuivista vaatteista, pikkuisen siinä matkalla ehkä ärsyttää kun huomaa lasten "siivonneen" lehdet vain tönäämällä ne sängyn alle sen lehtilaatikon viereen ja menneen piilosta pyykkitelineiden alla niin että muutama puhdas sukka on tippunut lattialle ja kulkeutunut mitä ilmeisimmin paikanvaihdon yhteydessä polven alla muutaman metrin ovea kohti. Muilta osin huoneen suhteen ei kyllä parhaalla tahdollaankaan voi uskoa, että samaiset lapset ovat siellä edellisenä iltana siivonneet mutta tuliko tuo yllätyksenä?

Nämä epäkohdat on helppo karistaa mielestään hilpeänä aamuna, no, sattuuhan näitä ja pianko ne siinä sitten kokoaa kun on saanut ruoat tehtyä kun fiilis on mitä mainioin. Siinä perunoita kuoriessa alkaa hieman ehkä päätä piukomaan olohuoneesta kuuluva kinastelu, kolina ja huudon meuhke. "Äiti, veli kiusaa, veli tönii, veli ei anna mun olla" etenkin kun toinen osapuoli on 12v toisen ollessa 6v. No, pojat on poikia, radioa hieman lujemmalle, napakka huudahdus toiseen huoneeseen "lopettakaa" ja perunat ikäänkuin tiputtavat kuoret niskastaan.

Jauhelihakastike syntyy kuin itsestään, yhdessä kattilassa kiehuu perunat ja siinä juolahtaa mieleen, että hitto, junnu ei syö perunamuusia edelleenkään. No, hätäkö tässä, pianko sille makaronia keittää muusin tilalle. Ja kipot ja kannut saa kyytiä, alkaa mieli tehdä salaattiakin siinä kokkailun lomassa. No voi höh, salaattikerä on mutta kurkkua ei olekaan kuin pätkä ja yksi ainokainen tomaatti jäljellä. Koska fiilis on silti edelleen loistava, vaikka ajoittain edelleen piukoo olohuoneessa jatkuva melske, mieleen juolahtaa pöydän ääressä istuva teini.

"Kävisitkö kaupalla äkkiä? Hakisit vaikka kirsikkatomaatteja ja kurkun?" Teinilläkin on kivateini-päivä menossa ja teini ottaa rahat. Siinä odotellessa makaronien kiehumista, perunoiden kypsymistä ja teinin paluuta pilkkoontuu salaatti kulhoon, sekaan lentää se kurkunpätkä, sipulia kuutioina ja tomaatti paloiteltuna. Teinikin palaa sopivasti kaupalta kun perunat ovat kypsyneet, tomaatit ja kurkku saavat jäädä leikkuulaudalle odottamaan muusin väännön ajaksi.

Vaikka kaikki on ollut ihanaa ja mukavaa ja naminamia siihen asti, sittenkin että on muutaman kerran lisää saanut käydä kiekumassa sinne olkkariin kasvolihasten himppusen kiristyessä, ja toinen sukka on päättänyt kettuilla tosissaan menemällä jatkuvasti ryttyyn villasukan alla, niin mieli on jollain ihme ilveellä pysynyt hilpeähkönä. Ei, ei enää hilpeänä hilpeänä, mutta sinne päin, kerranko sitä kurkkunsa karjuu ruoanlaiton lomassa käheäksi ja kerranko sitä sukkaa raastaa parin minuutin välein.

Vedet pois perunoista, voita sekaan, maitoa ja suolaa ja hurhur... Hurhur... Olkkarista kuuluu armoton jymäys. Ja päälle vielä armottomampi huuto jota säestää hetken kuluttua teinin vielä kovempi huuto "ET SÄÄ SAA NOIN SILTI SITÄ TÖNÄTÄ PÄÄLLEEN LATTIALLE!!!" Siinä vaiheessa hilpeys alkaa olla vain muisto. Ihan mukava muisto, mutta varmasti liittyy johonkin muuhun. Karjuntaa, huutoa, lisää karjuntaa. Poika 12v nakkelee niskojaan ja tömisee raput yläkertaan, perään kuuluu vielä äidin huuto "ja pe**ele ei ole mitään asiaa enää tänään alas ja jumankekka junnu kanssa ylös odottamaan ruokaa niinkuin olisi jo".

Se sukka p*rkelekin menee jatkuvasti kurttuun ja vatkaimen johto on aina miljoonassa solmussa ja ei helvetti että risoo!!! Vaan jos tietäisi siinä, sillä hetkellä, että se risominen ei ole vielä mitään, sitä koettaisi vaikka väkisin muuttaa vielä tapahtumien suuntaa vääntämällä hymyn kasvoilleen, ottamalla rauhallisemman otteen siitä vatkaimesta, keskittymällä enemmän siihen muusiin ja vähemmän siihen v*ttumaiseen sukkaan. Siinä kun kääntää sitä kattilaa toiseen asentoon ja se vatkaimen johtokin irtoaa seinästä jäätyään kiinni niistä miljoonista solmuistaan siihen kattilan toiseen korvaan. "Ei P*RKELE tää ei ole enää totta!"

Johto takaisin seinään ja hurhurhurhurhurfläpfläpfläp! Muusia pitkin tiskipöytää, kaakeleita, kahvinkeittimen kylkeä, vedenkeittimen kylkeä, lattiaa... Ei HELVETTI, vatkain pitää ottaa pois päältä ennenkuin laittaa sen saaaaaaaa**nan solmujohdon seinään. Ja ne helketin makaronitkin on kypsiä, ja perkule niistä pitää kaataa vesi pois ja pilkkoa loput aineet salaattiin. Ja siinä sitä sitten seistään, muusia siellä täällä, myös siellä kurttusukan pohjassa, lasketaan kymmeneen, sataan ja pidetään silmiä tiukasti kiinni.

Vatkain ei lennä seinään, tosin vispilät on vääntynyt vatkattuaan hetken kattilan reuna välissä, siinä kun et ensin tajunnut että mitä helkettiä tapahtuu, muusin lentäessä ympäriinsä ja vatkaimen vatkatessa holtittomasti. Sataan päästyäsi vatkaat muusin loppuun, niillä vääntyneillä vispilöillä vatkaimen iloisesti pompottaessa niiden vääntyneiden vispilöiden takia. Päästelet painokelvottomia sanoja suustasi hetken ja tunnet lähinnä halua heittää sekä vatkain, muusi että makaronit ikkunasta pihalle.

Ja samassa radiossa alkaa soida se kaikkien aikojen lempikappaleesi. Kurttumuusisukka jalassa alkaa polkea tahtia, vispilät lentää sievässä kaaressa lavuaariin veden alle, kippaat veden makaroneista, heilutat hieman peppua käännösten tahdissa, poljet lisää tahtia, sekoitat kastiketta, pilkot tomaatit ja otat rätin kauniiseen käteesi. Suorastaan jammaat keittiön puhtaaksi, ihmettelet ja hieman jo naureskeletkin sille mihin kaikkialle se muusi oikein pystyykään lentämään.

Kyllä musiikki on ihana asia!