Tänään kun on ollut rauhaisaa, olen käyttänyt aikaani lukemalla blogeja joihin olen eksynyt milloin vuodatuksen etusivun, milloin lemppariblogieni kommenttien kautta.  Olen toki hoitanut äidillisiä velvollisuuksiani siinä samalla, puhallellut pipejä, etsinyt tutteja ja tehnyt ruokaa. Uunissa paistuu toinen pellillinen perunarieskoja iltapalaksi lapsille ja ukolle joka niistä kovin pitää.

Aivan erityistä ihastusta minussa herättää aina isovanhempien kirjoittamat blogit. Blogit joissa kirjoittaja kuvaa elämäänsä naisena, äitinä ja mummuna. Tässä touhujen lomassa on ollut aikaa ajatella asioita, miettiä lukemiaan tekstejä, kuvitella elämää bloggaajan silmin.

En tiedä onko minun käsitykseni siitä, kuinka jokaisella lapsiperheellä pitäisi olla sosiaalinen turvaverkko, väärä. Onko se, että minusta meillä vanhemmilla pitäisi olla mahdollisuus olla silloin tällöin muutakin kuin vain äiti ja isi, itsekäs tai yltiöpäinen. Se ajatus, että välillä mekin tarvitsemme aikaa ilman lapsia, pariskuntana, muulloinkin kuin vain kerran vuodessa sen pari päivää joka muuten kuluu ihan siihen, että selviytyy sen suoranaisen vitutuksen yli jonka pitkälliset suunnitelmat ja stressaamiset asian suhteen aiheuttaa. 

Olen miettinyt sitä, ymmärtävätkö ihmiset joilla on se sosiaalinen turvaverkko, kuinka onnekkaita he ovat. Olen aiemminkin kertonut siitä, kuinka meillä ei ole oikeastaan muuta kuin toisemme, perheemme. Tiivis joukko, joka on tärkeintä maailmassa meidän silmissämme. Silti se turvaverkon puute herättää monenlaisia tunteita, toisinaan surua, toisinaan pettymystä ja kyllä, toisinaan jopa katkeruutta. Vaikka kuinka koetan olla tuntematta, olla kuin hanhi jonka selästä vesi valuu pois, aina en siihen pysty.

Kyllä minua toisinaan loukkaa kun kuulen, että sisarukset lapsineen ovat kokoontuneet äidilleen syömään, kun sisarukset lähtevät mummun kanssa viemään lapsia leikkipuistoon, uimaan tai luistelemaan. Me emme kuulu heihin, emme sittenkään että kyseessä on miehen sisarukset ja kolmen lapsemme mummu. Emme sittenkään, että asia on huomattu, siitä on puhuttu ja muutoksen nimeen vannottu. Ja ei, minusta ei ole vain tunkemaan joukon jatkoksi. Ei enää, ei kaiken sanotun ja tehdyn jälkeen.

Aivan yhtälailla minua ärsyttää kuunnella omilta serkuiltani kuinka heitä ärsyttää omat äitinsä ja isänsä kun he sähläävät lastenlastensa asioihin, tai kun he ehdottavat milloin sitä ja tätä. Aina silloin tekisi mieli sanoa pahasti. Kertoa kuinka sitäkin tulee kaipaamaan vielä monesti sitten kun sitä ei enää ole. Kuinka se hetki ei tule olemaan ikuinen ja kuinka koskaan ei voi tietää milloin se päättyy. Että siitä pitäisi pystyä olemaan silti tyytyväinen, että on se äiti, se isä, joka sählää, häslää ja kyselee.

Minä suorastaan ahmin blogitekstejä joissa mummut kertovat lapsenlapsistaan, huolehtivat omista lapsistaan, miettivät näiden elämää, koettavat keksiä miten voisivat auttaa, suunnittelevat yökyläilyjä. Ne blogit lämmittävät mieltä enemmän kuin kymmenen kaunista sanaa. Koetan löytää niistä jotain, ehkä neuvoa siihen miten minun kuuluisi olla äiti ja aikanaan mummu, esimerkkiä minulla kun ei omasta äidistäni ole enää.

Tämä vuosi on alkanut äitiyden ja ennenkaikkea naiseuden puolesta hyvin. Olemme ensimmäisen kerran vuosiin olleet miehen kanssa kaksin ulkona ilman että se on edellyttänyt pitkällisiä suunnitelmia, tunnetta siitä että anot hattu kädessä lapsille hoitajaa. Teini on tullut siihen ikään, että tämän kanssa uskaltaa jättää pienimmät muutamaksi tunniksi. Täysin huolettomana sitä ei toki uskaltanut olla, mutta kyllä sen elokuvan ajan istui ihan rauhallisin mielin kännykkää kurkkimatta.

Silti tuntuu pahalta että teini on se meidän sosiaalinen turvaverkkomme tässä kohtaa. Ehkä se ei tuntuisi niin pahalta jos ei olisi muita kuin me. Jos meillä ei olisi sitä toistakaan mummua tai ainakaan tietoisuutta tämän olemassa olosta tai tämän ja muiden lastenlasten tapaamisista. Jos toimintatapa kaikkia kohtaan olisi sama. Ja silti, mieleni tekisi hihkua ja hurrata ja huutaa kiitosta siitä, että meillä on niin hieno teini. Pienempien suhteen niin täysin luotettava.

Muistakaa olla kiitollisia siitä mitä teillä on. Niin minäkin olen, vaikka tämä kirjoitus ei välttämättä sellaista kuvaa annakaan. Pääasiallisesti osaan elää jo tämän asian kanssa kuin sitä ei olisikaan, mutta välillä joku pieni asia saa sen muistumaan mieleen.