Vai onko? Tänä aamuna heräsin kiukunsekaiseen kaipaukseen. En oikeastaan kaivannut sen kummemmin ketään eritellysti, vaan kaipasin takaisin lapsuuteen ja nuoruuteen. Uni antanut kimmokkeen tähän. Näin unta isovanhemmistani ja heidän kotitaloistaan. Uni oli tosin mukava, kuten mummutkin, kiukun aihe oli vain hassu.

Voin myöntää, olen perinyt isäni äidiltä hamsterimekanismin. Mikä onni, että asumme niin ahtaasti etten voi hamsteroida tavaraa toisin kuin isän äiti teki. Ja se sen kiukun aiheuttikin unen ja valveen rajalla. Kiukku suli harmiksi kun heräsin kunnolla, harmiksi siitä, että aikanaan kun mummu kuoli hänen kotinsa tyhjennettiin ja paljon tavaroita jotka minä koin jotenkin tärkeiksi, heitettiin roskalavalle tai lahjoitettiin pois tai mitä lie niille tehtiin.

Mummun kuolemasta on jo yli viisitoista vuotta, ja edelleen minua aika-ajoin harmittaa kyseinen asia. Harmittaa se, että minulle ei edes kerrottu koska hänen kotiaan tyhjennetään. Että ainoa isän puolen serkkuni oli kyllä paikalla mutta kukaan ei vaivautunut sanomaan minulle mitään. Loppujen viimeksi minä olin kuitenkin mummun kanssa todella läheinen aina siihen asti, kun muutin omilleni äitini luota.

Moni mummun tavaroista, ellei kaikkikin, oli rahallisesti arvottomia, mutta minulle niillä oli arvoa. Hassua kuinka ne muistaa edelleen ja muistaa mummulan äänet, tuoksut ja tunnelman. Sitä kaikkea minä siinä unessa kaipasin.

Luulen, että tuo uni tuli kirjasta jota nyt luen. Luen Anna-Leena Härkösen kirjaa Loppuunkäsitelty jossa hän käsittelee aikaa pikkusiskonsa itsemurhan jälkeen. Jännä juttu, kirja on lojunut minulla iät ja ajat hyllyssä enkä ole saanut sitä aikaiseksi lukea, mutta keskiviikkona aloitin sen odottaessani speden heräilyä. Ehkä on hyväkin, etten ole lukenut sitä aiemmin, ehkä en olisi pystynyt kunnolla tai tuntenut kirjaa niin kuin tunnen sen nyt.

Tavallaan kirjan teksti on kuin matka ajassa taaksepäin omankin elämän suhteen. Sittenkin, että minun lähimpäni ovat kuolleet ilman oman käden apua ja silti samaan aikaan herään ymmärtämään paremmin miltä on pitänyt tuntua siitä ainoasta läheisestä joka on itse omat päivänsä määrännyt. Tai niin, mikä on läheinen? Voiko läheinen olla ihminen jonka olet tuntenut vain jonkin aikaa ja joka ei ole sukua?

Kertakaikkisen loistava kirja. Tänään taidan saada sen loppuun, sen jälkeen hyllyssä ei olekaan lukemattomia mutta saatan hyvinkin kaivaa sieltä jonkun jo luetun kirjan kouraani. Minua huvitti suuresti hetki sitten kun kävin tupakalla kirja kourassa. Ei niinkään teksti, ei siinä ole juurikaan huvittavia kohtia vaikka siitä välittyykin kaiken tuskan keskeltä silti kirjoittajan elämänhalu ja usko siihen, että huominen tulee.

Minua huvitti diagnoosi jonka itsestäni tein. Pätkälukija. Minä olen pätkälukija. Luen kirjat muutaman sivun pätkissä tätä nykyä. Joskus aiemmin kun aikaa oli erilailla olin "kuuro lukija". Saatoin lukea kirjan yhdeltä istumalta näkemättä ja kuulematta mitään. Lapset ovat muokanneet minusta pätkälukijan. En koskaan ehdi lukea muutamaa sivua enempää kerralla ilman häiriöitä joihin on pakko havahtua jos en sitten lue keskellä yötä lasten nukkuessa. Eikä sekään takaa mitään, jos kohta edellinen yö meillä nukuttiin sikeästi, niin viime yötä ei nukuttukaan.

Ei hajuakaan mitä spede hääräsi, mutta kunnon hiljaisuus astui makuuhuoneeseen vasta yhden jälkeen. Kymmenen yli viisi minä olinkin jo täysin hereillä. Kummallista. Tämäkin vahvistaa teoriaani keski-iän saapumisesta. Yöt ovat lyhentyneet 5-6 tuntisiksi ja tuntuu etten edes tarvitse enempää unta. Hah, olen keski-ikäinen pätkälukija!

Jahas, rauhaisa aamukahvilla höystetty mietiskelytuokio on jälleen ohi. Spede heräilee eli se on moro! Hyvää perjantaita!