Tämä irkun sisäinen. Kiva herätä lauantaina viideltä. Toisaalta oikeasti on, toisaalta ei todellakaan. Aina on olemassa se mahdollisuus että nyt ehdin rauhassa juomaan aamukahvit, päivittämään blogin ja heräilemään kunnolla mutta muilta osin en pidä aikaa kovin täysipäisenä.

Illalla poika 12v palasi diskosta puoli kymmeneltä. Totesi, että oli huono disko. Huonoja tyttöjä. Mitä hittoa on huonot tytöt? Millainen poika minulla on. Ja miten ihmeessä tuo niin avoimesti on todennut tämän tyttöystävähinkunsa irkulle jo moneen kertaan? Tiesittekö, että diskosta ei voi tulla kotiin vielä yhdeksäksi? En minäkään, mutta pari viikkoa sitten tuokin minulle selvisi. Äiti hei, hitaat alkaa vasta yhdeksältä, ennemmin hän jättää sitten vallan menemättä jos joutuu juuri siksi kotiin.

Eikä tuossa vielä edes kaikki. Samassa yhteydessä poika totesi kuinka paska juttu on, että kaikki tytöt asuu ainakin kilometrin päässä, hän viitsi edes tyttöystävää ottaa. Ööö tuota noin. Kilometri? Paras kaverikin asuu ainakin kilometrin päässä ja kyllä siellä jaksetaan käydä. Ja mitä hittoa poika 12v tekee vielä tyttöystävällä? Irkusta on selvästi tulossa vanha kun ei ymmärrä kaikkea.

Muiltakin osin poika 12v on kovin erilainen verrattuna muihin irkun lapsosiin. Omanlaisensa. Vaikka ainahan lapset on erilaisia, mutta silti. Poika ei tavallaan kuulu joukkoon. Oikein mihinkään joukkoon. Toisin kuin vanhempi veljensä, poika 12v ei tahdo olla aina kavereiden ympäröimä. Poika 12v kulkee tavallaan omia polkujaan. Eikä hän halua miellyttää ketään, ei ole koskaan halunnut.

Poika tekee läksynsä ilman kyselyjä ja kehoituksia, ne ovat hänen hommansa eikä häntä niistä tarvitse muistutella. Poika saattaa todeta kaverilleen puhelimessa etten mä nyt tule. Poika saattaa vetää oven kiinni kaverinsa nenän edestä todettuaan tälle, että tänään en ole kenenkään kanssa. Poika halusi 10v lahjaksi korvakorun. Poika kasvattaa pitkiä hiuksia. Poika tahtoi vaaleanpunaisen pelikoneen ja pinkin kännykän. Pojalla on kavereita enemmän kuin äiti koskaan tajuaa, mutta poika ei silti hengaa näiden kanssa jos ei huvita.

Pienempänä poika änkytti, pahasti. Änkyttää toisinaan vieläkin kun on väsynyt tai kiireinen tai hermostunut. Poikaa ei ole koskaan kiusanneet siitä muut kuin oma veli ja yllätys, suvaitsematon opettaja. Poika ei itse tätäkään kertonut äidille, pojalla tuntuu olevan erittäin korostunut käsitys siitä, että hän selviää itsekin. Ei häntä kiinnosta jos joku on niin idiootti että viitsii nähdä vaivaa siitä että hänen kielensä menee toisinaan solmuun. Onko pojalla siis hyvä itsetunto?

Rehellisesti, toisinaan irkku katselee poikaa ja ihmettelee onko tuo lintu vai kala. Poika tulee edelleen äidin kainaloon sohvalle, juttelee äidille niistä asioista jotka kokee itse tärkeiksi, tytöistä, kavereista, peleistä ja koulusta. Mutta voiko tosiaan olla niin, että vaikeat asiat, ne joista kuka tahansa muu meidän lapsistamme olisi tullut kertomaan heti äidille, tämä jättää kertomatta. Eikö ne ole hänelle vaikeita asioita, kokeeko hän ne merkityksettömiksi vai eikö hän vain halua äidin tietävän.

Hassua. Minä väitän, että tunnen poikani kuitenkin niin hyvin että tiedän syvällä sisälläni, että hän vain on niin oman tiensä kulkija. Että häntä ei vain hetkauta. Että hän vain on niin itsenäinen ja sinut itsensä ja maailman kanssa, että hänellä ei ole tarvetta miellyttää ketään sen enempää kuin ottaa turhia surujakaan kannettavakseen. Ja silti, kyllä minä monesti pelkään että entä jos se onkin vain kuori. Että poika kokoaa itsensä täyteen tälle itselleen kipeitä asioita jotka sitten joskus purkautuvat kuin pommi. Ja silti.

Kyllä äitiys on hankalaa. Ikuista huolta ja murhetta. Pelkoja. Jos kohta ilojakin.