Minä istuin keskoskaapin vieressä ja ihmettelin pientä ihmistä kaapin sisällä. Sillä oli vaaleanpunainen pipo päässä, piuhoja rinnassa ja pyykkipojan näköinen kapine jalassa. Se oli laiha, pieni ja kauttaaltaan vaaleanpunainen. Pää oli täynnä mustia hiuksia, sinne oli teipattu letku kiinni ja kulmakarvat oli kuin isällään.

Minun esikkoni, syntynyt edellisenä päivänä. Hätäinen esittely leikkaussalissa oli käsittänyt pelkän vauvan pepun näytön ja hihkaisun "äiti katsoo nyt, tyttöhän täällä on". Pieni ihminen käärittiin folioon ja vietiin juosten pois ja minä makasin typertyneenä salissa lääkärin kursiessa mahaa takaisin umpeen. "Tehdäänkin rouvalle hieno arpi tänne, jää bikinirajan alle".

Ja niin, päivälleen seitsemäntoista vuotta sitten minä istuin sitä pientä tyttöä katselemassa. Silittelin kättä ja poskea keskoskaapin luukun kautta, katselin kun pieni ihminen potki villisti ja tuijotti minua vähintään yhtä hämmästyneen näköisenä takaisin. Se pieni sätkivä ihminen täytti minun sydämeni rakkaudella, halulla huolehtia, tarpeella olla hyvä.

Tänään se pieni ihminen ei ole enää niin kovin pieni, se nukkuu sängyssään kuunneltuaan nukahtamismusiikkina Metallicaa, oltuaan illalla ulkona yhteentoista ja peloteltuaan äitinsä sillä, kuinka tänään viettävät kaverin kanssa tuplasynttäreitä. Kahvittelun merkeissä, toivoo äiti, mutta tiedähän äiti sitä ei.

Se pieni ihminen tekee itse päätöksiä, suunnittelee tulevaa ja laittaa pyykkejä kaappeihin kun sille päälle sattuu. Se pieni ihminen ilmoittaa aamulla että siltä on karpalomehu lähes loppu, sillä on taas kuukautiset ja sitä sitten risoo kun nämäkään pillerit ei käy. Se pieni ihminen ei kysy lupaa saako mennä kaverille illaksi, se kysyy vain jos aikoo jäädä yöksi.

Se pieni ihminen mutisee kiukustuttuaan kuinka ei todellakaan enää 18v tule kotiin kuin halutessaan, kuinka muuttaa omilleen heti kun täyttää sen 18v ja kuinka häntä risoo ylihuolehtivat vanhemmat. Se pieni ihminen ei olekaan enää niin pieni. Ei sitä tarvitse enää herättää syömään muutaman tunnin välein, ei sen kanssa tarvitse ulkoilla eikä se kaipaa enää neuvoa läksyissä.

Se pieni ihminen on kohta aikuinen ja silti, vieläkin äiti koettaa katsoa ettei sitä kovasti sattuisi, ettei se kaatuisi, ettei sitä kiusata. Se pieni ihminen on muuttunut kovin isoksi ihmiseksi.