Ja kerran kukkaron löytänyt Matti viihtyy siellä kuin tauti. Niin sen on pakko olla. Muutakaan selitystä en nyt keksi tälle menojen kasaantumiselle millään.

Viime viikolla tosiaan laitoin junnun silmälaseihin sen reilu 300 ekkeä. Tänään kävin sitten apteekissa, hakemassa junnun astmalääkkeitä ja rasvoja joita tälle määrättiin astmapolilta. 70 ekkeä ei ollut kuin nähdä. Perkema. Positiivisesti ajateltuna lääkkeitä ei tosin tarvitse hakea pariin kuukauteen lisää. Tai niin, ehkä sitä rasvaa.

Joka oli muuten kaikesta huolimatta positiivinen yllätys. Puolen kilon pumppupullo maksoi kelakorvauksen jälkeen kympin. Ei hullumpaa. Sitä rasvaa kun kuluu. Farmaseutilta kysyin mitähän määrää reseptiin merkitty "noin vuoden määrä" mahtaa tarkoittaa. Poika kun pesee käsiään usein eli aina vessassa käytyään, ulkoa tultuaan ja ennen ruokailua. Junnun kohdalla se tarkoittaa hyvinkin pariakymmentä kertaa päivässä.

Lisäksi rasvaillaan iltaisin ihoa muualtakin kuin käsistä. Kasvoja vähän silloin tällöin. Puoli kiloa ei taitane kauaa riittää koska rasvatuubitkin on kuluneet viikossa parissa. Määrä kuulemma tarkoittaa juuri sitä mitä resepti sanookin. Niin suurta määrää kuin vuoden aikana sattuukin kulumaan, oli se sitten kilo tai kolmekymmentä. Huhhuh! Toivottavasti kuitenkin edellisten vuosien kuvio pitää edelleen paikkansa ja kesällä ei juurikaan rasvaa kaivata.

Samalla kertaa otin hydrocortisonivoidetta jota lääkäri määräsi pojan käsiin kuuriluontoisesti. Kädet on nyt tosin hieman paremmat mutta ajattelin silti kolmen päivän kuurin laitella tähän väliin, josko sitten kädet olisi lähes normaalit. Ja koska olen selvästi pahemman puoleinen kriminaali, voitelin junnun voiteella samalla kertaa speden kun junnun kädetkin. Spedelle on ilmestynyt merkillistä ihottumaa pakaroihin, aivan kuin vesikellukkaa joka kutiaa ja kutiaa. Kuivaihoinen spedekin on toki, ei onneksi sentään ihan samoissa määrin kuin junnu.

Hassua kuinka ukon iho on periytynyt kummallekin pojalle mutta prinsessalle ei. Pitkälti olen sitä mieltä, että ihon oma kosteutus lakkaa toimimasta jos rasvan kanssa läträtään aiheetta, mutta näiden apinoiden kanssa sitä on pakko käyttää. Prinsessaa sen sijaan ei ole oikein koskaan jouduttu rasvaamaan.

Muuten ei mitään uutta ihmeellistä olekaan irkun katon alla tapahtunut. Jos sitten ihmeellisenä ei pidetä sitä, että ukko vietti lauantain penskojen, spedeä lukuunottamatta, kanssa jäällä pilkkikisaamalla serkun ja tämän tenavien kanssa. Se olikin mukavaa, melkein kuin olisi itsekin lomalla ollut kun ainoastaan spede oli kotiseurana.

Ensi lauantaina olisi jääravit joihin haaveilin koko porukan lähtevän mutta pöh, reisille meni samantien, ukko lähtee tuolloin hakemaan meille uutta sohvaa. Niin ja nojatuolia. Appiukolta. Kyllä se niin on, että köyhän ei kannata ostaa halpaa, puolitoista vuotta sitten teinin rippijuhliin hankitut sohvat on jo täysin muodottomat ja kankaat repeilleet sieltä täältä. Mikä ihme siinä on, että materiaaleissa säästetään niin innolla että kuluttaja kärsii?

Silloin kun sohvat ostin, varmistin että kankaat on varmasti konepestävät. Kyllä, kyllä, vakuutettiin huonekaluliikkeessä ja miten kävikään, ekan pesukerran kankaat vielä kesti, toisella kerralla ompeleen lähti ratkeilemaan. Ja kuten arvata saattaa, lapsiperheessä niitä päällisiä on pakko pestä. Ei enää kertaakaan, niin kauan kun meillä on alle kymmenvuotiaita tenavia, tule tähän taloon kangaspäällysteisiä sohvia. Ei sittenkään, että irkku inhoaa nahkasohvia. Onneksi appiukko on uusimassa sohvakalustoaan ja kysyi kelpaisiko vanha meille.

Eihän se mikään kaunis ole, mutta ei nyt susirumakaan ja mikä tärkeintä, ehjä ja pyyhittävissä puhtaaksi. Mutta sanon minä, kun saan lapset isoiksi niin sitten, sitten ostan juuri sellaisen kuin tahdon ja nautin siitä, että kodissa on minun mieleisiäni tavaroita ja kalusteita. Nyt tuntuu vielä siltä, että on järjetöntä yrittää laitella mitään erityisen mieluisaa mihinkään päin taloa. Jotenkin mukulat saa aina kaiken joko rikki tai sotkettua.

Jahas, nyt irkku siirtyy iltapalattamaan tenavia. Se on moro!