Aina ennen kuin toivoo jotain. Meillä todella herättiin seiskalta, olisiko pitänyt toivoa että ennen kasia ei kukaan havahdu mihinkään? Toisaalta, samapa kai tuo, ilma on niin upea heti aamusta että onko tuon sitten väliä herääkö seiskalta vai kasilta? Seiskalta herätessä ehtii enemmän, näin blondin järjenjuoksulla ajateltuna.

Poika 15v on menossa tänään suorittamaan oppivelvollisuuden lisäkuvioitaan. Irkku elää toivossa että poika tajuaisi ihan omassa päässään mennä huomenna suorittamaan rippikoulullisia velvollisuuksiaan pyhäkirkkoon, käyntejä kun pitää olla 5 ennen rippileiriä ja plakkarissa taitaa olla vain yksi. Tuskin tuo ainakaan itse asiaa hoksaa, mutta kai sitä saa toivoa?

Tänään olisi keskustassa toimintaa jota irkku aiemmin viikolla lehdestä sihtaili ajatuksena josko sinne koko perheen voimin vääntäytyisi. Mene ja tiedä onko prinsessasta lähtijäksi, tuo kun heräsi himppunen irkun jälkeen ja makailee nyt kippurassa olkkarin lattialla. Maha ei kuulemma ole kipeä, mutta asento epäilyttää. Ja pakko sitäkin on ihmetellä miksi prinsessa on jo hereillä, viikolla kun herääminen on työn ja tuskan takana. Hmmm...

Tänään irkku aikoo ottaa rennosti, lähdettiin tahi ei keskustaan. Osa päivästä tulee varmaan vietettyä ulkona, jo pelkkä kurkistus ikkunasta saa tuntumaan sisällä olemisen syntiseltä. Ehkä jopa saan aikaiseksi ja kaivan toisen kukkapenkin toisesta päästään ylös ja siirrän kuunliljat aiemmin perkaamaani kukkapenkkiin. Tilalle olen ajatellut heittää muutaman itäneen perunan, eihän niistä talven yli syö mutta jos edes muutaman kerran saisi keitettyä oman maan pottuja.

Tämä perunoiden maahan nakkaaminen sai muuten minut nauramaan itselleni ja ajatuksilleni. Voinko olla aivan tosissani ja rehellinen jos sanon, että kaipaan entisestä avioliitostani tasan kahta asiaa, puulämmitystä ja perunamaata? Voisi ainakin ajatella että erotessa suhde ei ole jäänyt millään tasolla kesken jos nuo on ainoat mitä kaipaan. Koetin jopa potkia itseäni miettimään tarkemmin MITÄ muuta kaipaan suhteesta, mutta en saanut yhtä ainoaa asiaa mieleeni.

Ja silti, en minä eksää inhoa, en halveksi, minä jopa pidän tästä. Toisinaan itseäni harmittaa että hänet ikinä edes tapasin ja jollain tavalla pilasin hänen elämänsä siinä samalla tehden hänestä isän ja aviomiehen ja viemällä sen perheen sitten pois muutaman vuoden jälkeen. Ja toisaalta, minulla ei olisi näitä lapsia ilman häntä. Itselleen kiukuttelu on kovin vaikeaa kun katsoo lapsiaan, heistä ketään kun en kadu ikinä.

Loppuun vielä perheenlisääntymisuutinen, ehei, ei irkulle, mutta ukon sisko saanee vauvan talvella. Eilen oli ultrassa näkynyt tasaisesti lyövä sydän ja odottava äiti siinä kuin isäkin oli enemmän kuin onnesta soikeina. Ja nyt, se on moro, irkku siirtyy tupakan kautta näppärästi keittiöön (vessaan ennemmin jos vanhat merkit paikkansa pitää).