Minä en ole mikään luojan lahja puutarhalle. En sittenkään, että pidän suunnattomasti puutarhoista. Haluaisin itselleni sellaisen rehevän puutarhan jossa olisi monenlaisia kasveja, kivikkoa, varjostavia hedelmäpuita ja mielellään muutama suuri pensas jotka ympäröisi pientä aluetta pihassa. Sellaista "salapoukamaa" johon ei muualta olisi niinkään näkyvyyttä ja jossa olisi pari välimerensinistä puutarhatuolia, valkoinen puutarhakeinu ja pieni pöytä.

Kyllähän minä sellaisen osaisin tuohon pihaan rakennellakin ja istuttaa kasvia sinne ja toista tänne mutta kuulkaa. Minä en ole kovin pitkäjänteinen ihminen puutarhan hoidon suhteen. Tänään se tuli pitkän talven ja laiskan edellisen kesän jäljiltä todistettua. Rakastan upottaa sormeni multaan, kaivaa rikkakasveja, nostella isoja vinhoja kastematoja ja koettaa siirrellä niitä niin, että ne ei vahingossakaan kuolisi vaan kaivautuisivat uudelleen maahan josta ne rikkakasvit on revitty pois. Kuten tänään.

Mutta kun. Helketti soikoon, jos se saamarin kukkamaan perkaaminen kestää laiskan kesän jälkeen kaksi tuntia valmistumatta sinäkään aikana niin kyllä minun on pakko myöntää, että minulla EI RIITÄ PITKÄJÄNTEISYYS! Tai jaa. Olisin itseasiassa kaivellut vielä mennen ja tullen sitä kukkapenkkiä, minulla ei riitä pitkäjänteisyys siihen, että saan viiden minuutin välein juosta speden perään milloin mihinkin suuntaan pihassa.

Minulla on tasan KAKSI kukkapenkkiä. Toisessa kasvaa kuunliljoja, pioni ja jalopähkämöjä. Toista hallitsee muutama hassu lilja, edes lajiketta en tiedä mutta sen tiedän että niitä on yleisesti nimenomaan vanhemmissa pihoissa. Se toinen jossa on reilummin kasveja on myös suht helppohoitoinen. Mutta se toinen. Voi kiasus! Pari vuotta sitten se oli vielä juuri ja juuri siedettävässä kunnossa. Silloin kun yksi harvoja harrastuksiani, kiitos speden odotusajan, oli istua nurmikolla ja nyppiä sitä riivatun kukkapenkkiä.

Silloin siinä muuten kasvoi paria muutakin kukkalajiketta, nimiä en valitettavasti enää muista. Niille vain kävi lähes yhtä köpelösti kun aikanaan elämäni ensimmäisille kasvimaakokeiluille. Tuolloin taisin odottaa muuten esikkoa ja laitoin ihan omin pikkukätösin porkkanoita kasvamaan yhden vaon. No, kuinka ollakaan, ensimmäisellä kitkemiskerralla onnistuin kitkemään kaikki porkkananalut penkistä. Tai eihän niissä tuolloin vielä porkkanoita ollut, pelkät pienet lehdet jotka tulkitsin rikkaruohoiksi jättäen erittäin hilpeät rikkakasvit kasvamaan kokoa kunnes tajusin kasvien sumuttaneen minua pahemman kerran.

Kukkapenkin parille muulle lajille ei käynyt aivan yhtä hullusti mutta melkein. Kyseistä kukkapenkkiä kun pyrkii jatkuvasti innokkaasti valtaamaan vuohenputki jota kasvaa hulluna pitkin orapihlaja-aidan juurakkoa, pensaiden alustoja, ruusupuskien alustoja, kivien vierustoja. Sanalla sanoen, kaikialla mihin ei ruohonleikkurilla pusketa monta kertaa kesässä. Sieltä pensasaidan juurakostahan se vuohenputkikin siihen kukkapenkkiin aina pukkaa innoissaan. Pari kesää sitten kitkin tehokkaasti putkia pois muutaman päivän välein kunnes lopulta olin jo hepulin partaalla mokoman rehun kanssa.

Ja kas, apuun keksin ostaa roundupia. Just. Vaikka kuinka pyrin sojottamaan suihkeet vain ja ainoastaan vuohenputkiin niin kuinka ollakaan, suihku osui myös niihin pariin muuhun kasviin. Ja tietäähän sen, se oli soromnoo sitten niille kasveille. Vuohenputket tosin nousi terhakkaina jo parin viikon kuluttua näkyviin sieltä täältä. Tänään kävin taistoon, jälleen kerran, vuohenputkia vastaan. Edelleen puolet kukkapenkistä on käymättä läpi. Tekisi melkein mieli kaivaa koko kukkapenkki ylös ja aloittaa koko homma alusta aina aluskatteita myöten. Se saattaisi olla järkevintä jopa.

Ehkä en ole riittävän kiinalainen. Vai japanilainenko se on. Siis se jonka mukaan mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito eikä sekään kovin tärkeää. Ilahduttavaa silti, kukkapenkissä oli reippaasti kastematoja. Hittolainen, harvoin jos koskaan olen niin muhevaan maahan sormeni tunkenut kuin tuo kukkapenkki on. Ilmanko siinä vuohenputkikin viihtyy niin innokkaasti. Toinen mikä ilahdutti kovin oli naapurinrouvan piipahdus. Tämä kun oli saanut jostain laatikollisen tomaatintaimia ja kysyi ottaisinko minä osan niistä. Ja tottahan minä otan, pari vuotta sitten niitä kasvatin seinustalla parvekelaatikossa ja hittolainen kun olikin hyviä.

Ja nyt, siirryn erittäin kärttyisen speden pariin. Josko sen kohta nukkumaan saisi. Se on moro ja viettäkää aurinkoinen loppuilta.