Tämä aamu. Tälle aamulle sattui omalaatuistakin omalaatuisempi juttu, ukko nukkui pommiin. Sitä ei olekaan tapahtunut sitten suhteen alkupäivien, tuolloin kun yöt meni ihan muuhun kuin nukkumiseen ja tietäähän sen, aamukuuteen ei aina herännyt millään lähtijää. Ensimmäisen vuoden jälkeen ja etenkin prinsessan synnyttyä sängyn tarkoitus nukkumapaikkana on korostunut, välillä tuntuu että liikaakin.
Suunnitelmissa olisi kesälomareissu, se kaksin tehtävä. Hämeenlinnaan kenties, tai sitten johonkin muualle, tämä osuus on vielä hieman auki. Tänään pitää tutkia vaihtoehtoja, kas kun niin. Lähteä pitäisi jo parin viikon päästä. Tai oikeammin, parin viikon päästä tulemme jo takaisin reissusta, lähdemme siis heti seuraavana päivänä pojan rippijuhlista jos matkaan mielimme. Teini jää päähoitajaksi ja tämän kanssa tehtävään astuu ukon sisko, speden kummitäti.
Speden kummitädin aikataululla tässä mennään, hänellä kun on töitä enemmän kuin laki sallii mutta juuri noille päiville homma onnistuu. Voisi melkein sanoa että menemme sinne, mistä saamme riittävän hyvän hotellihuoneen, ukolle kun pelkkä perushuone tuntuu olevan liian, no perus. Minusta taas voisi vallan hyvin mennä aivan perushuoneeseen, eipä siellä tule kuin nukuttua ja hetkittäin hengattua ja tuolloin on aivan se ja sama missä sitä nukkuu. Tosin Turun kylpyammeellinen huone oli bueno, siellä tuli istuttua kylvyssäkin muutamaan kertaan joka päivä.
Tämän päivän kuvioihin taas kuuluu pojan 15v tavaroiden pakkaaminen ja rippileirille kuskaaminen. Poikaa 12v pitää myös hätyytellä kotia kohti, hän kun on lähdössä mukaan mökille ja lähtöpäivähän on vielä auki. Ehkä jo huomenna säntäämme, riippuen siitä saako ukko perjantain pekkaseksi. Toivottavasti saa, kotiin kun saattaa olla pakko tulla jo tiistaina, pojan leiri päättyy keskiviikkona klo 11. Kovin on rippileirit lyhentyneet allekirjoittaneen ripariajoista, tuolloinhan leiri kesti maanantaista seuraavan viikon perjantaihin.
Ongelmaakin pukkasi mukavasti, sovin siskon kanssa että tämä hakee tänään makuupussit, makuualustat ja teltan. Yöllä hoksasin että hittolainen, toinen makuupussi on EDELLEEN exällä pojan 12v siirryttyä suoraan sinne leirin jälkeen. Voi kuramus sanon mä. Ja miksi sen sitten yöllä hoksasin johtuu taas siitä että heräsin kesken unien enkä saanut millään uudestaan unta. Lopulta nousin jo käymään vessassa ja tupakillakin, kun ei se uni vaan tahtonut tulla. Niin, alitajuntahan se joka työskentelee, heräsin pahaan uneen ja jäin sitä suremaan.
Siinä unessa joku, en muista nyt kuka, sanoi minulle pojan 12v jäävän nyt isälleen asumaan. Tämä asia hiertää minua kuin kivi kengässä. En tiedä onko se itsekkyyttä, pätemisen tarvetta, omistushalua vai mitä, mutta tiedän että en missään nimessä olisi antamassa pojan muuttaa sinne. Ja tämä on asia jonka saatan joutua nielemään. Minä en vain halua, en tahdo, enkä edes kunnolla pysty ajattelemaan miksi tämä sinne haluaa saati miksi isänsä haluaa tämän sinne.
Loppuviimeksihän poika 12v oli kuitenkin se isänsä silmissä "epäonnistunut" yksilö pienempänä, lapsi joka ei ollut hyvä. Vasenkätisyyttä isä koetti kitkeä pois, änkytys oli tälle kauhistus, poika ei ollut alkuunkaan yhtä näppärä, yhtä sosiaalinen, yhtä eläväinen kuin poika 15v ja näin ollen isänsä mielestä rasittava ja väsyttävä yksilö. Miksi siis nyt yhtäkkiä hänen pitäisi saada tämä luokseen? Minulle poika 12v on aina ollut ihana pikkumies jonka vasenkätisyyttä olen pitänyt ylpeyden aiheena, olihan oma äitinikin vasenkätinen, ja jonka änkytystä olen oppinut alusta asti hoitamaan. Tätä nykyähän poika 12v ei edes änkytä kuten silloin muutama vuosi sitten, välillä saattaa kiireessä mennä sanat solmuun.
Ja toisaalta taas, silmissäni näen sen kauhukuvan että exä yrittäisi erottaa minut pojasta vaikka siihen en jotenkin silti usko. Mutta kävihän niin ystävällenikin, jonka lapset muutti isälleen kouluikää lähestyessään. Tuon jälkeen äiti on nähnyt lapsiaan harvoin, välillä on saattanut mennä vuosikin välissä että isä ei ole antanut uuden vaimonsa kanssa näiden mennä äidilleen milloin minkäkin syyn vuoksi. Tuskinpa noin kävisi mutta silti. En minä tiedä mikä olisi oikein, mitä minun pitäisi tehdä tai olla tekemättä ja joka kerta kun jään asiaa miettimään tuntuu kuin sydän käpertyisi kokoon ja pala nousee kurkkuun.
Parempi lienee että siirryn kotitöiden pariin, ei asia suremalla parane eikä muutu, joten se on moro ja viettäkää mukava keskiviikko.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.