Kuinka monesti saakaan lehdestä talven aikana lukea, kuinka lumisade yllätti autoilijat. Tai liukkaus. Tämä juttu tuli mieleen tämän aamuisesta Aamulehden otsikosta ja päädyinkin siihen, että minussa on autoilijana pakko olla joku perustavaa laatua oleva virhe koska minua ei sen paremmin lumisade kuin liukkauskaan ole vielä päässyt yllättämään. Lapsena lumisade yllätti, silloin ihan ensimmäisinä elinvuosina kun sitä lunta ei vielä muistanut edellisiltä talvilta. Ehkä lumisade yllättäisi vieläkin, jos se alkaisi kesken kokon ympärillä häärimisen juhannusaattona mutta talvella, ehei.

Liukkaus taas. Oletteko huomanneet, että jopa kesällä voi olla "liukas"? Minä olen. Viime kesänä viimeksi kun olin vastuuton ja holtiton autoilija mökkitiellä ja auto lähti iloisesti luisuun, kiitos tien pinnalla olleiden marmorikuulia muistuttavien irtokivien. Talvella aika usein tuppaa olemaan liukas. Silloinkin, kun ei ole lunta vai pitäisikö sanoa, että etenkin silloin kun ei ole sitä lunta. Jotenkin lumi ja liukkaus kuuluu Suomeen suunnilleen puolet vuodesta joten ei, en voi edelleenkään ymmärtää kuinka kukaan voi talvella sanoa naama peruslukemilla ojasta pönkiessään yllättyneensä siitä että tiellä oli liukasta. Tai lunta. Paitsi jos autoilija on kotoisin maasta jossa kumpaakaan lisätekijää ei ole oikein koskaan olemassa.

Eilen, kun palautin elokuvia makuuniin, tuli liikennevaloissa Moninainen mieleen, etenkin tämän yksi pohdinto viime viikoilta. Edelläni näet ajoi joku jonka mielestä valojen vaihtuessa ei oikeastaan ole kiire mihinkään. Väitän, että tämä oli juuri se ajatus joka kuljettajalla oli mielessä, sillä ajelin hänen perässään lähes kotitielle asti. Kiertoliittymien kohdalla viimeistään tämä olettamukseni vahvistui potenssiin sata. Tuntui että kaveri jäi odottelemaan jopa sitä Inarin Essolta (no okei, ei siellä kai ole essoa) lähtenyttä mopoilijaakin ennen kuin uskaltautui ajamaan siihen kiertoliittymään. Onneksi toisen kiertoliittymän kohdalla ainoa näkyvissä oleva ajoneuvo oli polkuyörä joka oli nojallaan leipomon seinää vasten.

Muilta osin voinkin todeta että olen kokenut jonkinasteisen tipahtamisen positiivisuuden yläilmoista normaalitasolle. Tai en aivan, edelleen hymy on suhteellisen herkästi mutta en sentään näytä Hangon keksiltä ja kulje suupielet korvissa kaiken aikaa. Minullahan on luontainen kammo lääkkeitä kohtaan eli vältän syömästä niitä jos ei ole pakko ja näin ollen tämä lääkkeiden urakkapopsinta tuntuu itsestä hyvin vieraalta. Onneksi sisääni on rakennettu joku merkillinen mekanismi joka on aina pakottanut minut tekemään lääkärin ohjeiden mukaan ja syömään kuurit loppuun, oli mikä oli, ja niin popsin nytkin noita tabletteja kuin karkkeja konsanaan.

Kolme aamulla, kolme päivällä ja kolme illalla. Mutta kyllä ne on nuo lääkkeet jotka sotkee unimaailman sekaiseksi mahasta puhumattakaan. Jos edellisyön unessa oli tapahtumia ja vaihteluita vaikka koko suvulle jakaa, niin viime yön uni oli paljon rajoittuneempi. Sekainen se silti oli, tai niin, omituinen lähinnä. Ällöttäväksikin sitä voisi kuvata. Herkkänahkaisempien kannattaa hypätä nyt osan tekstistä yli sillä luvassa on peppu- ja kakkajuttuja ja aika harvaa ne innostaa saati kiinnostaa. Näin näet unta että istuin vessassa ja kaiken sen varpusparvimeiningin päälle tunsin että edelleen sieltä peräpäästä on jotain tulossa.

Ikävästi puoliksi ulkona jo mutta ei, ei vain irtoa vaikka kuinka pinnistäisi ja ponnistaisi. Lopulta luovutin pinnistelyn ja otin sormilla kiinni pökäleestä joka edelleen oli tiukasti takapuolessani. Kiskoin ja kiskoin, mahaan koski vietävästi kiskoessa ja kas, lopulta istuin tamponi kädessä pytyllä. Hulluinta lienee se, että vaikka se tamponi oli ollut takapuolessani, ei se ollut yhtään likainen. Se oli aivan kuin juuri paketista repäisty ja silti, johan se oli ehtinyt olla kaiken sen kurakakankin seassa koko vessasession ajassa. Kaiken lisäksi tähänkin uneen liittyi äitini jotenkin, en vain saa sitä osiota unesta palaamaan mieleeni.

Kuten sanoin, paitsi että unet on sekaisia, on sitä myös maha. Jopa siinä määrin, että minun tekisi mieli hyppiä tasajalkaa. Kaiken aikaa on muka nälkä, mutta silti ei ole nälkä. Olen parin päivän aikana syönyt varmasti enemmän kuin vuosiin, voisin jopa väittää että viikon eväät on tullut syötyä näiden päivien aikana. Osasyy sille tosin on se, että on kertakaikkisen nautinnollista syödä kun syöminen ei satu, mutta kyllä pääsyy on siinä etten ole täysin selvillä mahan möyrimisistä. Hassu juttu, karkkia saati muita makeita ei silti ole tehnyt tippaakaan mieli, toisin kuin normaalisti. Samalla soimaan itseäni, lähinnä siitä etten ole aiemmin uskaltautunut sinne hammaslääkäriin. Toisaalta, jos en perjantaina olisi mennyt niin en varmaan uskaltaisi edelleenkään mennä, nyt kynnys menolle on jotenkin laskenut vaikka edelleen ajatus hammaslääkäristä saa hengen salpautumaan ja sydämen tykyttämään kuin se olisi karkuun lähdössä. Ehkä tämä tästä ja hei, onhan minulla torstaina taas naurunappi napattavana alle.

Harmillista kyllä, nyt joudun poistumaan lasten herättelytoimiin, olisi ollut vielä kirjoiteltavaa vaikka kuinka ja paljon mutta kun ei jouda niin ei jouda. Säntään siis kerrosta ylemmäs reipashenkisen äidin tapaan, voin vakuuttaa että tätä reipashenkisyyttä ei ole iltakuudelta enää nähtävissä ja tämäkin ilmeisesti lääkkeiden ansiosta sillä jotenkin ne väsyttää aivan sikana, ja herättelen koulutiimini koulutielle. Se on moro ja viettäkää mukava tiistai!