Olen todellakin nauttinut olostani viimeisen pari kolme päivää. Viimeisen pari kolme päivää siksi, että nettipeli jota pelasin, loppui ja hei, minullahan on hittolainen aikaa. Lukeminen on niiiiin taivaallista, että tällä hetkellä lähinnä kyselen itseltäni että miksi, oi miksi, olen tuhlannut aikaani, energiaani ja aivojani suunnittelemalla pakituksia, hyökkäyksiä, kylien infroja ja vaikka mitä muuta vastaavaa. Tiedän, ei niitä pelejä ole pakko pelata. Ehei.

Mutta kun. Pelin kestäessä opit "tuntemaan" pelikavereita, muutut uskolliseksi, halukkaaksi pitämään huolta siitä että kaikki toimii. Niin kuin muka aiheuttaisit mitään vakavaa hallaa ihan oikeasti sille, että löisitkin vain hanskat naulaan etkä enää osallistuisi? Mutta kun. Nettipelitkin on omanlaisensa sosiaalinen kanava toimia. Eräänlainen tapa olla sosiaalinen. Puhua, keskustella, kommunikoida. Ja minähän en ole sosiaalinen paitsi jos joku kävelee kotiovestani sisään!

Tosiaan, olen lukenut ja näin ollen myös herännyt ajattelemaan. Olen lukenut Christianista, leijonan pennusta jonka kaksi miestä osti iloisella kuusikymmentäluvulla Harodsin villieläinosastolta. Tarinan luettuani jäin miettimään paitsi Christiania itseään ja sitä, mitä tälle kuuluu tänä päivänä, elääkö tuo vielä, myös tämän ostaneita miehiä, tälle elintilaa ulkoiluun tarjonnutta kirkkoherraa ja tämän takaisin luontoon sopeuttanutta George Adamsonia. Mikä määrä rakastavia sydämiä, mikä määrä halua muuttaa maailmaa paremmaksi.

Olen lukenut Khaira Akifista, äidistä joka pelasti lapsensa tulipalosta ja joka teki suuren työn toipuakseen niin että pystyi jälleen huolehtimaan itse heistä. Jos nämä kaksi kertomusta herättääkin minussa ihmetyksen siihen, kuinka paljon rakkaudella, lämmöllä ja halulla tehdä hyvää saa aikaan, samaa ei voi sanoa tarinasta jossa kerrottiin Daniellesta, pienestä tytöstä jonka äiti sulki syntymästään asti pieneen hämärään vaatehuoneeseen. Tähän tarinaan en pysty edes kunnolla paneutumaan tässä bloggauksessani, niin suurta kuvotusta, surua, epäuskoa ja ... vihaa (?) se minussa herätti.

Nämä kaikki tarinat yhdessä lisättynä tällä hetkellä tapetilla olevalla Marja Tiuran loikkauskohulla, puukotuksilla jotka tuntuvat olevan jo jokapäiväisiä, ampumistapauksilla, väkivallalla, Ulvilan murhaoikeudenkäynnillä ja esimerkiksi todellinen selviytymistarina Kennystä saa minut miettimään kuinka laaja kirjo meissä ihmisissä on. Kuinka pienillä teoilla voi muuttaa paljon. Jörn Donnerin sanoin, lukeminen kannattaa aina. Se laajentaa omaa näkökantaa ihmisyyttä, maailmaa ja jopa sitä pahuuttakin kohtaan.

Näihin sanoihin ja näihin tunnelmiin, mukavia pääsiäispyhiä kaikille ja se on moro!