Totean kuitenkin heti alkuun että onpa kertakaikkisen mukavan ihanaa herätä ennen kuutta, tätä ihmettä kun ei ole ihan hetkeen elämässäni tapahtunut. Tarkemmin sanottuna ei sen kellojen siirtelyn jälkeen. Aionkin aloittaa ihan pian yhden naisen istumalakon mokomaa siirtelyä vastaan. Tai sitten en. Mutta istunpa nyt kuitenkin jonkin aikaa tässä nauttimassa hiljaisuudesta, manaamassa kellojen siirtelyä joka näemmä sotkee naisen elimistön suorilta käsin pidemmäksi aikaa ja pidättelemässä yskää.

Niin, ilmassa on pahoja merkkejä. On niitä. Ukkohan kävi viimeisen kerran fysioterapeutilla viikko takaperin jolloin kyseinen tättähäärä totesi, että tahtoo tavata ukon, viimeisestä hoitokäynnistä huolimatta, vielä kolmen kuukauden kuluttua uudelleen. Selkä kun ei parane koskaan sen viime kesänä todetun vian osalta ja mahdollisuus sille, että mokomakin ranka vetää uudelleen itsensä samaiseen kuntoon on ikuinen. Noin meidän elinikämme puitteissa toki. Tai siis ukon. Joka on toki ollut meidän tiedossammekin mutta koska selkä on ollut vallan mukavalla kantimella nyt jo useamman kuukauden niin eipä tuota ole niin edes muistanut.

No nytpä muistaa taas. Jos en muistanut eilen kertoa niin sunnuntaina, kun sinne rimpsalle katosimme, suoritimme siirtymän mansesteriin linja-autolla. Ja kuulkaa. Saanko sanoa ihan suoraan. Olo oli hieman kuin olisi ollut sightseeingiä vetäisemässä ensimmäisen puoli tuntia kyydistä. En ole ikinä, koskaan, milloinkaan aiemmin törmännyt linja-autovuoroon joka kierrättää liikkujia koko helketin kylän ympäri noin suunnilleen ensimmäisen puolen tunnin ajan. Varsinainen maisemavuoro. Ja niin, enpä ole tainnut muistaa mainita sitäkään että tämän kylän tiet on normaalisti luokkaa luokattomat ja tämän kevään routimiset on aiheuttaneet sen, että puolet ajasta linja-autokuski jarrutteli monttujen vuoksi ja puolet ajasta matkustajat piti suunnilleen penkinlaidoista kiinni. Hieman sama kuin olisi kyntöpellolla ajeltu, noin pompotustaajuutta ajatellen. Tsai.

Mansesteriin päästyämme ukko totesi tahtovansa ehdottomasti nousta pois Hämeenkadun alkupäässä, kas kun selkä ei nyt kyllä niele enempää hyppelehtimistä istuma-asennossa linja-auton penkillä ja niin, se mukulakivikatu, joka minusta ehdottomasti kuuluu manseen ja jota en edes ukon selkää ajatellakseni halua sieltä pois, on kieltämättä aika pomppuinen ja pitkäkin, jos näin voi sanoa. Jäimme siis alkupäässä pois ja köpöttelimme hilpein mielin sinne toiseen päähän rautatieaseman kupeeseen ukon mainitessa ohimennen että selkä taisi nyt himpan ottaa itseensä. Asia oli kuitenkin tällä sivulauseella suunnilleen kuitattu ja pianhan se selkäkin siitä taas vetreytyi kun pidimme tiukasti tallailulinjaa yllä.

Eilen ukko ajeli tosiaan sinne mökille. Matka on sen rontti 150 kilsaa yhteen suuntaan ja viime kesänähän ukko pääasiallisesti makasi repsikan penkillä ajomatkat, kas kun se selkä. Eilen tämä kotiutui kävellen kuin seipään niellyt konsanaan. Ei se selkä nyt oikein siitä ajosta ollut pitänyt. Onneksi tuo vetreentyi jälleen siinä loppupäivän aikana mutta sanotaanko niin, että merkit on hieman huononlaisia. Noin jo kesääkin ajatellen, mökkireissuja kun on luvassa eli näinköhän me joudumme tänäkin kesänä typistämään mökkimatkailun minimiin? Mene ja tiedä.

Ja jos tässä ei ole riittävästi pahoja merkkejä ajatellen terveydentiloja tässä pirtissä niin todettakoon, että meillä on pyörinyt oikeastaan koko kevättalven perin merkillinen lenssu. Merkillinen sikäli, että itselleni tulee vähän väliä mieleen suunnilleen kennelyskä, lenssu kun ei räitytä nokkaosastolta kuin hetken siinä ihan alkuvaiheessaan ja paukuttaa sen sijaan keuhko-osastoa viikkotolkulla päälle. Sitkeä on, sanoisin. Onneksi täällä on kaikki nyt potenut sen alusta liki loppuun jo, poika 13v köhii vielä satunnaisesti mutta muilta osin tenavat vaikuttavat suhteellisen köhimättömiltä. Arvaattekin?

Minä päätin alkaa köhimisen viime viikolla. Sillä tavalla varovasti ja hillitysti. Sunnuntaina oman lisäjännitteensä lähdölle antoi puolilta päivin iskenyt oikean silmän vuotamisoireyhtymä joka enteilee aina minun kohdallani räkälinjastonsa avaavasta nokasta. Silkalla tahdonvoimallako (?) minä sain silmän kuitenkin asettumaan ja nenän pitämään itsensä kuivilla (hehheh) niin että iltapäivällä harjoitin lähinnä hetkittäin pienimuotoisia kurkunselvittelyköhäisyjä.

Enpä harjoita enää. Olen siirtynyt harjoittamaan lähinnä keuhkojen ulospatisteluköhää joka iskee miten sattuu ja suunnilleen tyyliin silmissä vilkkuu. Helketti soikoon. Eilen ei tahtonut nukkumisestakaan tulla enää mitään kun muutaman minuutin välein iski sellaiset yskänpuuskat että oksat pois omenapuusta ja keuhkot rinnasta. Noin suunnilleen. Olisi nyt voinut rauhoittua ennen sinne sänkyyn menoa, kyllä se koko illan kestänyt jatkuva, raastava köhiminen olisi saanut riittää mutta ei. Eikä tämä aamu juuri paremmalta näytä, puolet ajasta paukutan kättäni suun eteen tässä bloggaillessa ja puolet ajasta koetan nieleskellä yskitystä alaspäin. Voi sun sanonko mä mikä.

No, eiköhän tämä tästä ensi viikolla jo tokene. Ainakin sen verran ettei tarvitse kiroilla sängyssä kun ei ehdi edes nukahtaa yskimiseltä. Höh. Oman lisänsä tähän vaivaissoppaan tahtoi tarjota muuten teini eilen. Tämä köpötteli koulusta kotiin jo kymmenen kanttiin kas kun työtapaturma. Ja käsi paketissa. Ja tänään terkalle siteiden poistoon ja vaihtoon. Ja pari päivää saikkua. Ja kamalasti kivistää. Oli sitten napannut tulikuuman tyhjän kattilan tätä ojentaneelta neitoselta paljain käsin. Tietämättä että se oli kuuma. Tai siis ajattelematta että se saattaa olla kuuma kun siinä keittiössä ikäänkuin sitä ruokaa laittelivat. Ah soo.

Tänään on ohjelmassa prinsessan silmälääkäri, saa nähdä joudunko sitomaan tämän kiinni johonkin koulun jälkeen ettei missata mokomaa menoa, kas kun se polkupyörä, kiitos Mökö, haettiin eilen matkahuollolta ja sillähän on nyt pärisytelty koko eilinen päivä niin että hyvä kun ehdittiin läksyt välissä tekemään. Pyörä on ihana. Täydellinen. Loistava. Kaunis. Kevyt. Mukava. Näin prinsessan käyttämiä adjektiiveja lainatakseni. Tänään neiti on sitten luonnollisestikin menossa pyörällä kouluunkin kun se on vaan niiiiiiin ihana.

Lisäohjelmaksi arvoin (hehheh, ihan varmasti joo täällä pääsee näitä arpomaan) pyykkäilyä, kokkailua ja siivoamista. Sekä ulos livistelyjä. Kas kun tuo ilma. Aurinko. Linnut. Lämpö. Siis daa, täällähän on kevät! Ja varmemmaksi vakuudeksi yllätin itseni eilen haravoimasta jota en siis ikinä koskaan milloinkaan tee koska inhoan haravoimista. Muistinko jo mainita? Inhoan. Haravoimista. Ehkä tänäänkin kokeilen kuinka inhottavaa se on, muutenhan en voi inhota sitä enää syksyllä jos en muista kuinka inhottavaa se on. Hmmm.

Vaan nyt, erittäin mukavaa torstaita kaikillen ja se on moro, siirryn vähin erin nauttimaan viimoisesta hiljaisuuden kupposestani ennen kuin se aamurumba on pakko päräyttää käyntiin.