Eilinen päivä oli paitsi onnistunut myös kaukana onnistuneesta. Sitä se aamuinen ristiriitaisuus ilmeisesti enteilikin. Kävi näet niin että minä olin reipas, kiva ja vaikka mitä samaan aikaan kun olin kaukana kivasta, tyytyväisestä ja vaikka mistä. Päivän ehdottomia plussia on se, että sain jonkun ihmeellisen virtapiikin loihdittua itseeni ja kas, alakerta tuli puunattua ja putsattua, alakerran ikkunat pestyä ja jos tässä ei ollut riittävästi sitä virtapiikkiä niin kaiken tämän perään jatkoin virtapiikkeilyä ulkosalla.

Tyhjensin prinsessan leikkimökin sinne talvimajan tehneistä puutarhakalusteista, asettelin kapineet paikoilleen, ruokkosin kukkapenkin, jaoin perennoja ja siirtelin niitä uusiin paljaisiin kohtiin ja kas, kaiken tämän päätteeksi ajelin junnun pään ajatuksen kanssa, toisin sanoen ajelin hänelle ihanan söpön puolitoista senttisen irokeesin koristamaan muuten parimilliseksi ajelemaani nuppia. Jei! 

Mutta niin. Minä myös ongelmoin ihan itsekseni ja runsaasti. Naiselle, jonka normaalipaino on pitkälti alle 48 pituuden ollessa alle 160 pienikin mahakupu on on kriisin paikka. Oikeastaan koko alkuperäinen ongelma on lähtenyt siitä, että olin ennen lapsia "pyöreähkö", en siis edes pyöreä vaan pyöreähkö mutta mikä olikaan tärkeintä niinä teinivuosina, olin isorintainen. Pieni, sippoinen vaikkakin omasta mielestäni pyöreähkö ja kuppikoko C. Vaan sitten tuli teini.

Pyöreähköstä tuli laiha. Rinnat muuttui Bksi. Joka oli itselle pelkkää plussaa. Kunnes tuli poika 15v. Laihasta tuli alipainoinen. Rinnoista AA. Kuihduin ihan oikeasti kasaan. 156 senttisen naisen paino oli 42 hujauksessa. Tuolloin käytiin miljoonissa testeissä, nieltiin letkua ja tehtiin vaikka mitä ja ei, mitään ei ollut missään vikana.

Loppulausuma oli neuvolan terveydenhoitajan toteamus siitä, että poika 15v oli kovin eläväinen 9 kuukauden ikäinen lapsonen joka oli juuri oppinut kävelemään ja ehti joka paikkaan, äiti itse juoksi paitsi sen pojan perässä myös autokoulussa ajamassa ajokorttia ja tämän päälle vielä remppaamassa uutta kotia kaiken ylijäävän ajan 50 kilometrin päässä. Että hänestä kyseessä on simppelisti piilostressi koska tämä kyseinen äiti ei tunnu stressaantuvan mistään vaikka syytä välillä olisikin.

Silloin kun aloimme miehen kanssa yhdessä olemaan minä painoin sen 42 ja olin vielä yhtä lasta rikkaampi. Rintoja minulla ei ollut ja niistä olin kuullut vuositolkulla eksältä ja niin, tämän lähisuvultakin. Miehelle ne rinnat ei ollut mikään ihmejuttu, minulle ne oli siinä määrin että kun ensimmäisen kerran riisuin itseni hänen nähdensä, olin lähellä kuolla paniikkiin. Se oli kamalaa. Puolessa vuodessa minulle tuli painoa lisää nelisen kiloa eikä luut enää paistaneet läpi vaikka onnettoman kokoinen olinkin. Normaalipainonani olen pitänyt iät ja ajat 48 kiloa ja voi kuulkaa, minä tiedän minkä kokoinen olen kun painan 48.

Tänä talvena olomuotoni on muuttunut. Entiset AA rintaliivit, jotka ehdin jo pari vuotta sitten vaihtamaan A-kuppeihin, on muuttuneet Bhen. Tämähän on suorastaan loistojuttu. Mutta toisaalta taas. Minulle on kasvanut mahakumpu. Kyllä. Paino huitelee 52-luokassa eli minulle ei käy-painossa. Ja tästähän minä sitten ongelmoiduinkin tänään ihan tosissani. Etenkin kun naapurin hyvää tarkoittava rouva kysyi että onko minulla vauva mahassa kun näytin ihan samalta silloin kun aloin spedeä odottaa. APUA! Tiedän, tämä kuulostaa todella hullulta niistä jotka ihan oikeasti ovat painoindeksinkin mukaan ylipainoisia, mutta minulle joka on tottunut alle 50-painoon tämä on ihan järkyttävää.

Vielä järkyttävämmäksi sen tekee se tosiasia että VIHAAN liikuntaa ja rakastan suklaata. Se suklaa yhdistettynä pommaciin tämän painon on todennäköisesti kerryttänytkin. Jos ihminen syö levyn suklaata päivässä ja juo pommacia pullon viikossa poiketen normaalikaavastaan jonka mukaan ei juo IKINÄ limpparia ja syö suklaatakin maks pari levyä viikossa, onko ihme että mahaa tulee? No ei. Vaikka olisi kuinka nopea aineenvaihdunta niin ei sekään mikään raketti ole. Niinpä minä kärsin ja liikun. Prkl. Oikein muutakaan vaihtoehtoa ei tunnu olevan, minä kun tunnen olevani jonkun muun kropassa.

Kaiken lisäksi olin kivakiva-äiti kunnes olin kaikkea muuta kuin kiva äiti. Kävi näet niin, että itsensä ulkona puolikuolleeksi riekkunut spede oli sänkykamaa jo puoli kasin jälkeen ja minä lähdin tietysti tätä sänkyyn laittelemaan. Ja miten kävi? Juuri kun spede oli imaisemassa sen tainnuttavan imaisun tutistaan alkoi keittiössä desibelit kasvaa. Prinsessa huusi, junnun ääni kuului vaimeana aina väliin ja prinsessa huusi lisää ja kovempaa.

Hetken kuuntelun jälkeen oli pakko siirtyä keittiöön rähjäämään. Jumankekka, lattialla oli leipää, pöydällä voita ja ylikaadettuja teekuppeja ja lattialla istui itkua aloitteleva junnu. Prinsessa oli siinä vaiheessa rymisemässä rappusissa kohti yläkertaa. Arvatkaapa kuka rääkäisi ja lujaa? Arvatkaapa kuka rääkyi lisähuomautuksia makkarista sängystään? Ihan hiton hienoa, loppuviimeksi spede nukahti puoli kymmenen kanttiin illalla. Ja siihen mennessä prinsessa oli ehtinyt ilmoittaa muuttavansa mummulle asap ja junnu, toisin kuin siskonsa, syömään eväänsä ja hoitamaan iltahommansa sekä leikkimään.

Huumori oli todella koetuksella siinä ehtoolla. Tsai. Sen verran koetuksella se ehti olemaan että peruin kaikki menot lomapäiviltä, julistin lapset kotiarestiin koko lomakseen ja lupasin ikuisuuden kestävän viikkorahattomuuden. Kertonee jotain siitä kuinka paljon pisti risomaan? Vaan nyt. Tenavat on nukkuneet, äiti on nukkunut joten ehkä aloittelen tämän lauantain ja toivotan kaikille hymyrikasta päivää. Se on moro!