Ei sitten niin pienintäkään viime yössä. Tällä kertaa hampaat sentään pysyi niille varatuilla paikoilla eikä ne paikatkaan ottaneet ritoloita. En nähnyt typeriä uniakaan jotka olisi saanut minut niksatuskiin keskellä yötä enkä erikoisemmin edes heräillyt enää nukahdettuani sänkyyn. Mutta silti. Surkea esitys. Hyihyihyi! Eikä vähiten siksi että minä nukuin alkuyön sohvalla. Ja valvoin sen jälkeen reilun tunnin sängyssä niin että ehdin aina olla putoamassa siihen kunnon umpiuneen, vaipumaan juuri siihen unta ennakoivaan horteeseen ja pam, spede itki ja minä lohdutin.

Ja sitä lähes samaa heräilyä minä harjoitin muuten siinä sohvallakin, sillä erotuksella tosin että ehdin joka kerta oikein nukkua nukkua sen speden itkujen välin. Syy sille miksi nukuin siinä sohvalla oli taas se joka sai ihan oikeasti piukomaan illalla. Ukko, tuo kerbuusien kruunaamaton kuningas. Hieman ennen kymmentä kävin makkarin ovella kysymässä josko kympiltä vaihdettaisiin telkkarin tuijottelupaikkoja, minä kun olin aivan kuollut jota tosin en huomannut ukolle sanoa.

Ei kun hän katsoo jotain. Siinä samalla spede alkoi tietysti itkeä kiekkaa numero kaksi ja minä käytin osan olkkarissa pyörivästä sarjasta istumalla speden vieressä ja silittelemässä selkää ja lohduttamassa. Spedellä näet on oikein kunnon lenssu, räkä lentää ja hyvin. Se lenssu taas on ihan suoraan tulosta edellisen päivän nakujuoksuista ulkona, se on vissi se. Spedelle kun tulee joka kerta nuha jos tämä on liian viileällä ilmalla ilkosillaan ulkona.

Mutta niin, tiedä vaikka se ukko olisi minut sinne makkariin päästänytkin mutta siinä vaiheessa minä olin jo niin kiukkuinen ja kärttyinen harmista että totesin katsomisaikeitani kyselevälle miehelle että aivan sama, gene simmons tulee kyllä olkkarissakin. Niinpä minä asetuin olkkarin sohvalle makoilemaan kympiltä. Käyden lohduttelemassa itkevää spedeä puoli yhdentoista kanttiin vaihdettuani ensin kanavaa siellä sohvanperukoilla.

Sen jälkeen minä nukuin. Herätäkseni yhdentoista jäljestä ja siirtyäkseni jälleen lohduttamaan spedeä. Tässä vaiheessa ukko muuten seurasi telkkarista jalkapalloa. Palasin sohvalle ja nukuin jälleen. Havahtuen hieman ennen puoltayötä siihen että ukko kysyi enkö tulisi sänkyyn vai mitä ihmettä minä meinaan. Siirryinhän minä ja olisin todennäköisesti simahtanut takaisin unille samantien mutta pah, spede alkoi taas itkeä. Räkätauti kiusaa poikaa enemmän kuin mikään, tai niin, korvatulehdus tai yskä tuntuu kyllä kiusaavan yhtä paljon.

Sen jälkeen minä tuijotinkin CSI miamia. Torkahtelin ja havahtelin sen mukaan kitisikö spede sängyssään vai ei. Yhden jälkeen tämä viimein hiljeni kunnolla ja kas, minäkin simahdin oikein kunnon unille unille. Seuraavan kerran spede heräilikin sitten vasta hieman ennen kuutta pyytäen vellinsä ja vellin perään tämä nukahti takaisin, itsekin koisasin vielä vartin ja nyt noustuani hieman kuuden jäljestä olen suunnilleen yhtä väsynyt kuin illalla. Kivaa.

Onneksi koko eilinen ei mennyt sentään kiroillessa. Paitsi se aamu. Aina sinne kymmeneen asti jolloin lähdin speden kanssa hammashoitajaa treffaamaan. Sekin tosin ketutti ja aika lujaa, minulla kun oli hammashoitajan nimestä muistikuva joka sai minut suunnilleen manaamaan. Voi onnea ja autuutta, muistikuva ja nimi ei osuneetkaan yhteen ja hammashoitaja olikin varsin mukava ja kivakiva tyttö. Alunperinhän olin tuuminut kotona että en todellakaan kysy tältä edes siitä omasta hampaastani saati sitten kerro tälle mitään speden tutin käytöstä tai kaakaon juomisesta mutta toisin kävi.

Eihän niin kivakivalle voinut kuin olla rehti ja rehellinen. Toisin kuin silloin junnun kohdalla pari vuotta sitten tämä tyttönen totesikin että kaakaohan on kuin meidän aikuisten kahvi lapselle eli kyllä se sopii hyvin aamu- ja iltapaloille ja siitä saa sitä maitoakin jota mm hampaat tarvitsee rakennusaineikseen. Synnintunnustukseni siitä että vaikka spedellä on normaalisti suhteellisen tiukka ruokarytmi ja tämä syö todella hyvin eikä sitä makeaakaan syödä juuri muina kuin karkkipäivinä niin nyt kesän aikana on kyllä ruoka ollut toissijaista ja jäätelöä on mennyt enemmän kuin kohtuudella.

Tyttönen totesi että tänä kesänä sitä on sattunut varmasti kaikille, ei helteillä ruoka maistu ja onneksi siinä jäätelössäkin on maitoa. Spede sen sijaan ei pitänytkään tyttöstä niin kivana kuin minä, oletan ainakin, tämä näet antoi pikaisesti kurkata suuhunsa ja löi sen jälkeen hampaat yhteen. Ei paljon maanittelut eikä komentelut auttaneet, hänen suuhunsa ei kurkita. Lopulta äiti piti puoliväkisin suuta auki niin että tyttönen sai katsottua poskihampaat ja kas, pojan hammaskalusto on varsin hyvässä kuosissa. Että josko sitten vuoden päästä uudelleen.

Päädyin näyttämään omaa hammastanikin siinä samalla ja manaamaan tupakoinnin lopettamisen aiheuttamaa hermoilua joka mitä ilmeisimmin oli ajanut minut narskuttamaan hampaitani niin voimallisesti yöllä että pam vaan, herään ääneen joka kertoo että puoli hammasta on ottanut ritolat. Tyttönen tsemppasi (jokapaikassa muuten tsemppaillaan nyt jos asia puheeksi tulee ja se on kivaa se!) ja kehotti ottamaan päivystysajan luukulta, hammas olisi kuulemma hyvä saada kuntoon samantien koska sitä saattaa alkaa juhmia.

Minähän en eilen aamupäivällä syönyt mitään, juuri siksi että epäilin itsekin että hammas ottaa itseensä jos jotain alan suuhuni tuuppimaan. Teestä tuo ei ollut mollansakaan mutta kylmä vesi sitä repäisi juodessa. Sainkin ajan jo parin tunnin päähän ja olisiko se ollut sen tyttösenkin ansiota että minä en ollut alkuunkaan niin hermokimppu kuin yleensä olen ennen hammaslääkäriä ollut. Ehdin toki harkita että pitäisikö minun ottaa se rauhoittava ja komentaa ukkoa kiikuttamaan minut mutta jotenkin hylkäsin sen ajatuksen, osin siksikin että hammaslääkärin nimi vaikutti kovin tutulta ja joku mielleyhtymäni väitti tämän olevan se tosi kiva hammaslääkäri jolla olen käynyt joskus vuosia sitten.

Ja se olikin kuulkaa hyvä päätös se! Ei hajuakaan miten minä tämän tein, mutta niin vain istuin vartti etuajassa hammaslääkärin odotushuoneessa ensin manaten etuaikaani lähinnä siksi että olin varma että ehdin kehittämään paniikin ja pyörtymään mutta jotenkin sitä paniikkia ei tullutkaan kun aloin lehteä lukemaan. Hammaslääkärin tuoliin istahtaessa tuntui himpan siltä että saatan alkaa täristä mutta sekin katosi johonkin kun aloin selittää hermonarskutteluani edelliseltä yöltä ja sitä kuinka olen ollut reilun vuorokauden polttamatta ja mitä hiivattia sitten seuraavana yönä jos silloinkin narskin hampaitani ihan sikana. Että ei tässä nyt viitsisi joka päivä tulla hammastakaan korjauttamaan. Ja hammaslääkärikin oli juuri se jonka hänen muistinkin olleen joten kummasti se pelko siinä kaikkosi.

Epäilin myös että ei siihen välttämättä enää saa edes hampaanpuolikasta laiteltua, siitä kun on näillä korjauskerroilla jouduttu kuitenkin aina hiomaan vähän lisää pois. Hammaslääkäri kurkkasi ja totesi että kyllä siihen saadaan. Ja kokeillaanpa jos hiottaisiin sitä alahammasta, joka todennäköisesti on se joka sen ylemmän pamauttaa pois, hieman matalammaksi kun se nyt kuitenkin on hieman korkeampi kuin muu hammasrivi. Jes.

Sen pelkopotilaan asemanikin ehdin selittää siinä mennen tullen ja kertoa talvellisistä käynneistäni jolloin hiippasin paikalle diapamin vahvistamana. Niinpä sain ekstravahvat puudutukset ja kuulkaa, ne ne olikin. Minä en todellakaan tuntenut mitään, ainoastaan kuulin poransurinat ja tunsin vesipisaroita ajoittain leuallani. Hitsiläinen sanon mä! Eikä se toimenpidekään tuntunut kestävän alkuunkaan niin kauan kuin yleensä.

Siis sen paikkaamisen osalta, muuten siinä ehdinkin olla aika kauan tuolissa ja muutamaan kertaan miettimään että mitä se hammaslääkäritäti oikein mahtoi tehdä kun tunsin ihan varmasti että välillä tämä surruutteli muidenkin puutuneiden etuhampaiden pinnoilla kuin sen jota korjaili. Lopuksi tämä vielä hioi sen alahampaan ja lykkäsi peilin käteeni kysyen haluanko että se laiteltu hammas jätetään nyt hieman pyöreämmäksi vai tahdonko että hän hioo sen samanmalliseksi kuin se oli ennen, silloin sen viereen oli näet jäänyt joko kolo.

Ja siinä se sitten näkyi se syykin. Kaikki ne kamalat tummentumat joita etuhampaisiini oli ehtinyt tupakka-kahvilinjalla tulla oli kadonneet. Hän nyt ajatteli että se on mukavampi olla ja saat lisätsemppiä kun hampaat on valkoiset. Voi elämä! Enhän minä osannut ollenkaan lopettaa sitä hymyilyä, minä näet olen viimeisen vuoden jotenkin varonut liian leveitä hymyjä juuri siksi että etuhampaisiin on tupakka tehnyt ilkeät tummat läntit. Ja kyllä, se hammas oli juuri täydellinen, ennen se olikin jotenkin hassunmallinen.

Kyllä kuulkaa sillä hyvällä mielellä olisi voinut siirtää vaikka vuoria! Paitsi että ne hampaat sai minulle ihan voittajafiiliksen niin vielä enemmän oli voittajafiilis siitä että selvisin käynnistä ilman paniikkikohtausta ja ilman diapameja ja kaikki oli niin kivaa ja mukavaa! Hammaslääkärikin hymyili kuin Naantalin aurinko kun totesin tälle että käynti oli jo kolmas positiivinen hammaslääkärikäynti peräjälkeen ja hittolainen, ensimmäinen diapamivapaa tosi kiva käynti.

Huolellista harjausta ja josko rouva nyt vain jollain pystyisi olla polttamatta ja vaikka ilman sitä kahviakin, ne kun värjää hampaat. Niin ja punaviini, mutta sitä nyt ei yleensä kai juodakaan kuin kahvia. Kieltämättä aikamoisen lisämotivaation tästä sai. Loppupäivä menikin eilen kuin siivillä, toki välillä teki tupakkaa mieli ja välillä iski se apatiakin, mutta pääsääntöisesti mieli oli hyvä. Päänsärkykin jätti onneksi tulematta eli siltä kannalta varsin hyvä päivä. Niin paitsi se ilta, mutta jätetään se nyt laskuista.

Mutta puutunpa eiliseen postaukseeni ja sen kommentteihin vielä sen verran että totean saman minkä Sari totesi. Hulluin näistä kaikista tunteista on tosiaan se suru. Se itsensä sääliminen. Jota muuten harjoitin tänä aamunakin kun heräsin ja muistin että ei tässä tupakille olla menossa. Siinä tuli melkein itku tirautettua. En usko että sitä kovin moni ymmärtää mutta tosiaan olo on kuin olisi jättänyt hyvän ystävänsä. Jonka tietää kuitenkin olevan parempikin jättää. Ja silti sitä suree.

Muilta osin olen huomannut niitä positiivisiakin vaikutuksia ja jo nyt. Sormet tuppaa olemaan kaiken aikaa lämpimät ja varsinkin nyt eilisen hammaslääkärin jälkeen suussa maistuu.. Tai siis ei maistu, sanotaan näin. Toisaalta tässä on huonokin puolensa, kaikki maut on nyt jo voimakkaampia ja osa taas outuja. Voimakkaammat maut onkin se joka ei ole kovin hyvä juttu, minä kun en pidä voimakkaanmakuisista ruoista joten eilen syömäni italianpatakin maistui liian väkevältä. Ehkä niihin tottuu?

Vaan nyt siirryn latailemaan tiskaria ja alan tutkailla että näinköhän minun on syytä nakkoa täältä osa lapsista kouluun. Vettä kun tulee kuin aisaa ja jotenkin en haluaisi että tenavat on litslätsmärkiä heti kouluun ehdittyään. Ai niin, siskokin osallistui tupakattomuuteen, tarkempi aloitusajankohta oli eilen illalla kello 21. Ehdimme jo illalla naamiksessa hehkuttaa keskenämme kuinka hienoa onkaan jos ja kun syksymmällä tosiaan lähdemme porukalla syömään kun kenenkään ei tarvitse hypätä välillä tupakalla.

Se on moro ja viettäkää mukava keskiviikko!