Pitäisi ehkä mutta en. En pysty järkevästi kuvaamaan mitä tunteita Porin reissumme herätti. Ilmeisesti jotain, jonka en tiennyt siellä edes olevan. Oli aivan ihanaa, upeaa ja niin sydämeen käyvää kun kävimme katsomassa Keski-Porin kirkkoa. Oli aivan ihanaa, upeaa ja vielä enemmän sydämeen käyvää kun seisoin keskellä Porin toria ja annoin silmieni kiertää maisemaa; valkoinen iso rakennus jossa muistan olleeni enoni vaimon ja serkkuni kanssa, niin missä? Psykologilla (?), hammaslääkärissä (?), puheterapeutilla (?). En muista mikä oli syy mutta muistan kuinka siellä kävimme kun ikää oli alle 7v itsellä.

Kebabpaikkoja joiden kohdalla arvuuttelin mikä niistä olikaan ensimmäinen kaupungissa, 15v teininä ja mansen kebabit kokeneena Porin kebabtarjonta oli totaalinen järkytys vuonna... -88? Tai ehkä -89, tarkkaan en enää vuotta muista. Sen sijaan muistan oman kuten ystävänikin kauhistuksen kun söimme mansen kebabejen jälkeen ensimmäisen kerran IKINÄ elämässämme kebabia muualla. Pori? Kebabien hautausmaa? Abu Fuadin ja Istanbulin jälkeen Porin ensimmäinen kebabpaikka IKINÄ oli meille kauhistus. Ja tätä en tarkoita herjaten, se vain oli. Olimmehan tottuneet ihanan kastiketta lilluviin makoisiin kebabeihin ja tyrkylle lykätty, kuivankalvakka kebab... Hmmm...

Todennäköisesti laatu ja muoto on parantunut niistä ajoista mutta tuolloin kebab syötiin torinlaidan kebabmestassa, siinä ainoassa koko kylällä. Toisaalta vuonna -77 ensimmäiset ja ensimmäisyydessään ainoalaatuiset korvakorujen reiät ja ne korut lyötiin korviini kultasepän liikkeen kellarissa. Sitä kellaria saati kultasepän liikettä en enää löytänyt. Toejoki oli paikallaan, kuten se kirkkokin ja vanha silta joka ylittää joen. Jopa enon vanha kotitalo nökötti sijoillaan.

Tämä kaikkiko sen sitten sai aikaan? Se, että hain katseellani junasta taloa jossa itse asuin 5-vuotiaana äidin ja isän juuri erottua, taloa jonka pihassa opin ajamaan ilman apupyöriä. Se, että hain tuttuja paikkoja, ympäristöä jossa olin minä ja äiti kaksin. Sekö sen teki. Otin yhden, otin toisen ja kolmannen. Otin monta olutta, mojitoa ja mango pongoa ja kas, olin humalassa enemmän kuin ehkä koskaan. Itkin, kaipasin lapsuutta.

Kaipasin niitä vuosia kun olimme minä ja äiti ja samalla tunsin huonoa omaatuntoa. Miksi siskoni ei saanut niitä? Miksi minä? Miksi siskolleni ei suotu sitä kaikkea, sitä lämpöä, rakkautta ja ehdotonta yksinoikeutta mikä minulla oli. Sitä äitiä joka ei juonut. Ja itkin. Hieman lisää vain itkemisen riemusta ukon lohdutellessa vieressä. Rauhoitu nainen, rauhoitu. En tiedä. Ehkä kaikki oli vain liikaa. KAIKKI.

Sen kaiken keskellä muistin myös nauraa typerälle, kaksinaamaiselle, rikkirevitylle itselleni. Sinä muka vahva, sinä muka fiksu, sinä muka hyvä sanomaan kenellekään mitään. Rikkonainen paska levy joka elää, kuten joku sanoi aikojen alun postauksieni kommenttilootassa, katkeruudessa. Kohde vain meni väärin, en minä edes osaa enää kieltää ettenkö olisi katkera. Olen katkera sille, että äitini ei saanut mahdollisuutta. Katkera sille, että ainoa suunnitelma hänen kohdallaan oli maton alta vetäminen.

Katkera isäpuolelleni, katkera mummulleni, katkera elämälle. Edelleenkään en pysty olemaan katkera äidilleni. Miksi? Voisin jopa potkaista sitä poikaa joka heitti äitini kiviläjään niin että tämän selkä vioittui. Voisin potkaista isääni joka teki kaikkensa tehdäkseen äidin elämästä painajaisen kun olin pieni. Voisin potkaista äitini ystävää joka piti huolen siitä ettei äidin lasi ollut tyhjä. Voisin potkia maailmaa sinne tänne ja silti, mitä minä sillä saavuttaisin.

Ehkä iso osa näistä ajatuksista heräsi perjantaina kun luin omaa blogiani. Speden odotusta, kaikkea sitä pahaa oloa ja pelkoa. Minä tiesin silloin että teitä on tasan kaksi. Joko ME ukon kanssa tai minä ja lapset. Onneksi kaikki meni kuten meni ja me olemme löytäneet toisemme uudelleen. Rakastan, rakastan ja rakastan mutta silti, minä olen minä. Mahdoton ja hankala itseni. Ukkokin sen totesi, siinä kaiken sen itkuni keskellä perjantaina. Sinä. Sinä. Ikuinen arvoitus.

Se ukon toteamus ei ollut ja oli yllätys. Minä. Kaipa minä olen sitten ajoittain hankala, en väitä. Ukon aamuinen lisälause olikin sitten se joka sai minut suunnilleen polvilleen ja järkytyksestä yhtä aikaa jäykäksi ja lentohalukkaaksi. Ukko totesi yhtäkkiä että eiköhän tehdä vielä yksi lapsi. Tehdään lapsi jonka odotuksessa hän ei kuse, jonka odotuksessa hän on mukana, jonka odotuksen aikana hän on tässä ja nyt.

Kuka arvaa? Minä en osannut sanoa asiaan muuta kuin EI EI EI EI! Minä en halua enää yhtäkään. En halua olla raskaana. En halua pelätä. En halua miettiä. En jännittää. En MITÄÄN! Ja silti jokin ääni minussa sanoo että en ole oikeasti sitä mieltä. Että rakastan vauvoja. Rakastan raskautta. EN. Minä sanoin sen ukollekin, olen kyllästynyt. Kyllästynyt olemaan äiti, huoltaja ja holhoaja. Se koossa pitävä tekijä. Hyi!

Osasyynsä on varmasti siinä että aina kun jotain sattuu ja tapahtuu se olen minä joka hoitaa. Aina kun asiat menee prseelleen, minä huollan. Minä olen se pentujen kallio. Isä, eksä, heitti pojan ulos. Huusi perään että painu sinne äitisi helmoihin. Soitti parin tunnin päästä pojalle tämän perään, missä olet ja tule kotiin. Missä minä olin silloin? Miksi kuulin tämän vasta jälkikäteen? Tai tiedänhän minä missä olin ja tiedän senkin miksi en kuullut tapahtumahetkellä. Vaikea se on kertoa mitään ilman kännykkää. Ja poika ehti tarpomaan, kilometrin jos toisenkin. Minusta ketään, koskaan, milloinkaan, ei saa heittää ulos omasta kodistaan.

Pori, äiti, kaikki nämä tapahtumat. Ehkä ne kaikki sai jonkun hereille. Olen analysoinut omassa mielessäni siskoani, äitiäni, eksää. Poikaa 16v ja teiniä ja tämän ilmeisen epäonnista parisuhdetta. Rakkautta riittää mutta se on rakkautta jota äiti ei ikinä toivo lapselleen. Olen sijoittanut teinin tyttöystävän meille, tämä sai omalta, siis ihan oikealta omalta isältään, turpaan. Ja se ei ollut edes eka kerta.

Oma elämä on muka kuosissa ja kunnossa, mutta silti kaikkea hallitsee tällä hetkellä kaaos. Teini surettaa, tämän ystävä 18v surettaa, poika 16v surettaa. Ystävä surettaa. Siskon poika surettaa. Onko ketään joka ei sureta? ON. Minä ihan itse. Menen maanantaina työhaastikseen ja jos saan, ja JOS otan paikan vastaan, muutun kotiäidistä työläiseksi. Sikäli tämä työ johon haen on ihan unelma että spede ei tarvitse edelleenkään hoitopaikkaa mutta työajat pistää silti miettimään. Leikkikerhon tämä tosín tarvitsee, me pirulaiset olemme paaponeet lapsen piloille.

Kuten huomaatte, päässä risteilee miljoona asiaa. Koko elämä on kaukana hallitusta kaaoksesta. Kerronpa silti vielä lopuksi yhden meiltä ja teiltä salatun faktan. Tiedättekö miten tämä maa pidetään tässä jamassa? Viettämällä iltaa tuhannen tulenmaan päissään porilaisessa baarissa. Ja ei, nyt en puhu itsestäni vaan siitä seurueesta joka käsitti EU-jäsenistöä ja jonka johtohahmona toimi Timo Soini.

Hienoa. Olen ylpeä teistä. Olen ylpeä siitä että teillä paloi kynttilät, että te olitte pää jäässä ja ennenkaikkea siitä että tunnen asioitani hoidetun hyvin. Kiitos! Lisäkiitokset ansaitsette siitä että piikkinne meni umpeen (ts me lakkasimme maksamasta niitä kossuColia) ja kaivoitte lompakoistanne vitosia juuri ennen kuin olitte sammumaisillanne, Ja nyt poistun ihmettelemään elämääni josta on toisinaan juoni kateissa. Hauskaa alkavaa viikkoa kaikille!