Jotenkin tuntuu että nämä viikot kiitävät järjetöntä kyytiä eteenpäin. Juuri hetki sitten oli perjantai, nyt on jo maanantai ja sanokaa minun sanoneen, se on yksi viuhahdus ja se on taas perjantai. Toisaalta, lähestytäänpä ensi kevättä vauhdilla jos tämä tahti jatkuu ja yllättäen se ei häiritse taas millään tavalla minua.

Eilinen meni tiukasti nautiskellen elämästä. Aamupäivästä, siinä mattimyöhäisiä lapsia aamupalattaessani, suunnittelin mielessäni josko lähtisin koko revohkan kanssa tutkailemaan lähimetsiä ja syksyn merkkejä. Puhelin mokoma sotki suunnitelman, ei näet mennyt kuin vilaus kun sekä junnu että prinsessa oli ilmoittamassa kuinka he menevät serkkujen kanssa leikkimään. Aha. Kännykkä mukaan, äiti soittelee kun ruoka on valmiina tuossa yhden-kahden kanttiin.

Minä ryhdyin kuorimaan perunoita muusiin ja tuumin mielessäni josko poika 14v lähtisi speden ja minun mukaani ulkoilemaan. Ajatuksena oli että menemme lapsen kanssa kurkkaamaan joko läheinen leikkipuisto on saatu remontoitua ja palautettua lasten käyttöön jolloin spede voisi laskea liukumäessä ja keinutella siihen asti kun kauppa aukeaa kahdeltatoista, nakkikastikkeeseen kun kaivattiin maustepippuria joka oli maustekaapista ikäänkuin loppu.

Arvatenkaan poika 14v ei ehtinyt moisiin toimiin osallistua, hän kun oli jo lähdössä kavereiden kanssa kylille. Hmph. Niinpä minä jäin keskenäni kaivamaan spedelle retonkia niskaan ja kurkkimaan kelloa joka läheni jo hyvää kyytiä puolta kahtatoista. Toki ukkokin kotosalla oli mutta tämähän toteuttaa aina viikonloppuisin tarkkaa kaavaa jonka mukaan sunnuntai on lepopäivä. Siis kyllä, kirjaimellisesti, eli ukko makoilee pyhät tuijotellen telkkaria. Henkkoht en tajua kuinka tämä jaksaa, siis maata, yhden päivän viikosta mutta ihmiset on erilaisia joten siinäpä makoilee, onneksi minun ei tarvitse.

Köpsyteltyämme speden kanssa leikkikselle vievälle kävelytielle jouduin toteamaan sen mitä hieman arvelinkin; leikkipuiston ympärillä oli edelleen työmaasta kielivät verkkoaidat ja puomi jossa oli pääsykielto työmaa-alueelle. Höh. Ei liukumäkeä. Spede otti asian onneksi suht leppoisasti ja me päädyimmekin kiertämään pienen lenkin lähimaisemissa kaupan aukeamista odotellessa. Vaan olipa mukavaa, ilmakin oli juuri eikä melkein passeli!

Kotiuduttuamme touhasin sapuskan valmiiksi, soittelin tenavia syömään ja hilppailin pitkin huushollia kutimet kädessä. Siskon kanssa olimme sopineet perjantaina että lähdemme sunnuntai-iltana lenkille mutta pah, sisko oli tietysti unohtanut koko jutun ja hengasi miekkosellaan naapurikunnassa. Törkeää käytöstä sanoin minä! Keskiviikkona uusi yritys, taisi olla ihan hyväkin ettei sisko ehtinytkään lenkille, teini näet tekstaili poikaystävältään kysellen josko äiti voisi hakea hänet kotosalle.

Siinä kotia kohti ajellessa juttelimme lähinnä teinin asunnonhausta ja raha-asioista, minä teroitin päähän kuinka tärkeää on jos ja kun sen asunnon saa, että muistaa hoitaa ihan ensiksi aina vuokran ja muut laskut kun sitä rahaa saa eikä missään nimessä mene ottamaan mitään luottoja saati pikavippejä tai ostelemaan luotolla tavaraa mistään. Teinin raha-asiathan on suht hyvällä mallilla nyt kun tämä sai töitä itselleen ja lisäksi tällä juoksee opintotuki mutta kyllä sitä rahaa tuntuu sitten menevänkin.

Tämän poikaystävän äiti saa tasaisin väliajoin slaageja siitä kuinka paljon poikaystävä tuhlaa rahaa syömisiin ja bensaan ja kuinka tälle pitää olla kaiken aikaa antamassa lisää ja lisää rahaa. Perinteinen keinohan on ajella auton tankki tyhjäksi ja sillä viimeisellä bensatilkalla ajella äidin työpaikan eteen pyytämään sitä bensarahaa kun muutenhan sitä ei pääse kotiin ja äiti antaa. Viimeisimmällä kyseisestä asiasta russutuskerralla minä kysyin ihan suoraan poikaystävän äidiltä että miksi tämä antaa sitä rahaa. Miksi ei ilmoita että sopii kulkea bussilla kun kerran on bussikorttikin.

Niin. Minä kyllä pidän teinin poikaystävän äidistä mutta aina toisinaan minua risoo tämän tapa nähdä kamala vaiva kaikista teinien tekemisistä ja näiden rahankäytöstä etenkin kun tämä itse kuitenkin sitä rahaa antaa pojalleen aina tämän pyytäessä. Minä näet en anna teinille oikeastaan yhtään enää tätä nykyä ja ehkä siksi teini on alkanutkin vallan laskea rahojaan sen mukaan että saa ne riittämään aina opintotukien ja palkkojen välisen ajan. Opiskelukulut me maksamme edelleen ja tulemme maksamaan siihen asti kun tämä valmistuu mutta siinä se sitten onkin.

Vanha totuushan on että teineihin saa upotettua rahaa juuri niin paljon kuin vain sielu sietää, pohjattomia kaivoja ovat mokomat. Teini kertoili myös siitä kuinka olivat suunnitelleet poikaystävän kanssa josko maksavat kimpassa poikaystävän auton vakuutukset sitten jos ja kun teini sinne omilleen muuttaa. Poikaystävä ei ole muuttamassa, tämä huomautettakoon samalla kertaa, tämä käy ensin koulunsa loppuun ja armeijan siihen perään ja josko sitten sen jälkeen. Hyvä niin, parempikin että teini hankkii itselleen sen asunnon jos kuitenkin tuleekin jotain.

Minä olin ehdottomasti vastaan ajatusta vakuutusmaksujen kimppamaksusta. Totesin teinille että olisi oikeus ja kohtuus että niitä bensakuluja he makselisivat kimpassa mutta niitä vakuutuksia, jotenkin ei. Teinihän maksaa kuitenkin asumisensa ihan itse joten eiköhän poikaystävä voi ihan itse maksella autovakuutuksensa, hänen autonsahan tuo on. Samalla sanoin teinille siitä että jos poikaystävä majailee teinillä jatkuvasti, kuten ovat kaiketi ajatelleet, niin poikaystävän on kyllä ihan pakko osallistua ruokakustannuksiinkin.

Jotenkin toivoisin että tämä teinin muutto venyisi hyvinkin joulun yli. Ja toisaalta, olisi niin kiva kun tämä pääsisi pian muuttamaan. Kaksijakoista on tämä. Minulla on tosin oma lehmä ojassa siinä nopeasti muutossa, saisin prinsessalle sen oman huoneen ja enemmän tilaa näin ollen kun yhden lapsen kapineet siirtyisi muualle mutta silti. Ehkä se muutto voisi kuitenkin odottaa vuodenvaihteen yli? Onneksi teini ei ole saanut aikaiseksi käytyä asuntotoimistossa vielä, ja minähän en ole hoputtanut.

Olen muuten ihmetellyt kovin yhtä juttua viime aikoina. Ukon sisko on lopettanut lähes täysin yhteydenpidon, yhteyttä pidetään vain kun on asiaa. Aina soittaessani tälle tällä on kiire milloin mihinkin puuhaan ja tämä sanoo soittavansa myöhemmin mutta eipä sitä soittoa ikinä kuulu. Hämmentävää on tämä, tämä näet alkoi samalla hetkellä kun me aloimme tupakkalakkoon. Ukon siskohan tästä lakkoilusta mutisi kerran jos eräänkin kesällä kuinka hän ei pidä jutusta. Kuinka meistä tulee omituisia ja hiljaisia kun lakkoon ryhdymme, aivan kuten silloinkin kun odotin spedeä.

Minä sanoin tälle kerran jos eräänkin siitä että tilanne taisi olla hieman toinen tuolloin ja se hiljaisuus ja omituisuus taisi johtua lähinnä siitä että suhteemme oli niin perseellään kuin olla voi tuon odotusajan. Eipä tuo ottanut kuuleviin korviinsa ja nyt tosiaan on ollut hiljaista kuin huopatossutehtaalla konsanaan. Näinköhän minun pitää ottaa tätä korvista kiinni ja riepaista? Onhan tämä nyt aivan sikaa että pitää itse moista mykkistä.

Sisko epäili mykkiksen johtuvan siitä että tätä harmittaa kun ei itse ryhtynyt lakkoon. Mene ja tiedä, minua harmittaa lähinnä se että tämä on urpo minua kohtaan. Höh! Vaan niin kuulkaa, se olisi sitten kolme viikkoa plakkarissa. Aika pitkä aika. Ja suht helppoa ollut viime päivinä tämä. Tämän helppouden kunniaksi siirryn nyt touhaamaan kotihommia ja suunnittelemaan mitä tänään touhailen speden kanssa päiväsaikaan. Se on moro ja viettäkää mukava maanantai!