sinä lumisena ja kauniina aamuna ja kas. Kirkaisi, ärjäisi ja alkoi vääntää itkua kuin pahainen pikkukakara. Hurraa!

-ote irkun päiväkirjasta perjantailta 10.12.2010.

Niin, tämä ikävä tapahtumasarjahan sai alkunsa jo torstai-iltana. Kyseinen torstai oli muuten kovin tapahtumarikas päivä, aamutuimaan totesin että niin joo ja tosiaan, minunhan EI ole mikään pakko kuluttaa aikaa keittiössä jos en tahdo ja hei niin joo ja tosiaan, ensimmäinen koululainenkin kotiutuu vasta puoli kolmen jälkeen joten luvassa on piiiiiiiiitkä päivä ilman pakollista kotona pyörähtelyä. Tästä ajatuksesta intoutuneena odottelin josko ukko heräisi, siinä samalla toki laittelin aamupalaa junnulle joka oli lähdössä kouluun vasta puoli kymmenen aikaan.

Hieman siinä ehdin ehkä jo tuskastuakin kun ukko ei ollut noussut siihen mennessä kun avittelin junnulle reppua selkään, ukko kun on nauttinut lonkkalomalla siitä ihan ensteks ihanimmasta asiasta mitä tämä itse tietää; valvonut öisin meidän muiden nukkuessa ja tuijotellut telkkaria ihan kaikessa rauhassa ja luonnollisestikin nukkunut aamuisin pitkään. Teinikin siinä kotiutui, tämä kun oli lähtenyt jo aamulla aikaisin poikaystävänsä kanssa kylille mennäkseen itse lataamaan bussikorttiaan ja poikaystävä taas hiippaili kutsuntoihin.

Teinille manasin, tottakai suht kovaan ääneen, nukkuvaa ukkoa joka kohta köpöttelikin keittiön puolelle ihmetellen että mikä nyt on kun pitäisi olla puolesta yöstä jo hereillä. No kun niin kun josko kaupoille. Että ne ihan viimeiset silaukset joululahjaosastolta, josko ne. Ihme ja kumma, ukko oli hetkessä valmis. Niinpä me kiepuimme aamupäivästä mansen puolella ja kotiuduimme vasta hieman ennen kahta. Hiphei! Samalla reissulla hoidettiin viimein speden istuinasiakin kuntoon, tuskastumista isoon istuimeen kun on ollut huomattavissa sekä meidän vanhempien että speden osalta. Nyt pojalla on enää pelkkä istuinkoroke eli vauva-aika on lopullisesti ohi. Sniiiiiif.

Olisiko sitten syynsä irkun iltapäivälevottomuuteen ollut siinä puolikkaassa paketissa After Eight-suklaita jotka mäjäytin suuhuni sieltä kaupoilta kotiin ajellessa, minua näet riivasi julmettu nälkä, lähes samantien junnun kotiuduttua pyörin jo treenirupeamaltaan alakertautuneen ukon kimpussa tyyliin "hei tehtäiskö nyt ihan oikeasti jotain, lähdetään vaikka kuusivarkaisiin tai ripustetaan joulukoristeita tai JOTAIN!!!" Tämä pyörimiseni oli jopa itselleni yllätys, minähän en jouluvalmisteluista oikein perusta mutta nyt olisin ollut intopiukeana raahaamassa jo päivällä joulukuusta kotiin.

Kummasti se levottomuus tarttui ruokailleeseen ukkoonkin, neljältä huomasimme istuvamme speden, junnun ja prinsessan kanssa autossa ukon ajaessa kohti mansea. Junnu ja prinsessa sipisi keskenään takapenkillä arvuutellen mihin ollenkaan mahdoimme olla menossa ja voi sitä riemun määrää kun nämä huomasivat isän kurvaavan HopLopin pihaan. Pari tuntia meni iloisesti HopLopissa äidin ja isin juodessa teetä ja kahvia ja tenavien riekkuessa pitkin kiipeilytelineitä, välillä käytiin pelaamassa ilmakiekkoa äidin ja isin kanssa ja seiskan kanttiin kurvattiin vielä läheiseen sittariin ostamaan junnulle pikkujoulukarkkeja kouluun ja prinsessalle synttärilahjaa eilisille kaverisynttäreille vietäväksi.

Poika 16v kuten myös poika 14v olivat nauttineet vanhemmattomasta kodista keitellen kahvit kavereilleen ja istuen kaikessa rauhassa pälisemässä keittiössä. Poika 14v tosin oli ehtinyt jo lähteä kavereineen kylille kun kotiuduimme mutta poika 16v oli edelleen kotona junnulle ostamani tonttulakki päässä ja lähti mukaani lähimarkettiin kun huomasin unohtaneeni nicoretet kaupan hyllyyn. Jouluinen heppu, koko matkan tämä hilppaili tonttulakki päässään ja kotimatkalla ehdin jo manailla pihiyttäni, niitä tonttulakkeja olisi voinut ostaa enemmänkin kuin vain sen yhden. Käyttäjiä kun sile tuntuu löytyvän.

Siinä illansuussa sovimme pojan kanssa että tämä herättää aamulla prinsessan ja junnun kouluun koska menee itsekin kasiin, sopimus tehtiin tyyliin vastuuntuntotestailua. Jotenkin epäilin jo sopiessa ettei homma tule toimimaan, poika kun ei ole enää viimeiseen kuukauteen herännyt puhelimensa hälytykseen. Höh. Niinpä minä makailin perjantaiaamuna hereillä jo ennen seiskaa, mahallani peitto korvilla ja kuulostelin josko yläkerrasta alkaisi kuulua liikettä. No, ei alkanut.

Niinpä otin ja käänsin päätäni tiukasti oikeaan nähdäkseni kelloradion joka sijaitsee sänkyä vastapäisellä seinällä olevassa hyllyssä. Ja krunts. Pam. Ritinää, rätinää ja pauketta niskasta ja akka kirkui kuin heikkopäinen. Tsiisus että sattui. Seuraava kymmenen minuuttia menikin siihen että koetin jollain ilveellä nousta sängystä, jokainen liike, tein sen sitten käsillä tai jaloilla tai selällä tai millä tahansa kun tuntui puukon iskuna niskassa. Tsiisus tsiisus tsiisus!

Lopulta sain kuin sainkin jalat lattiaan, oikean käteni pujotettua kylpytakin hihaan ja köytettyä takin jotenkuten päälleni. Päätä ei auttanut liikuttaa yhtään, eikä vasenta kättäkään, vasemman jalan nostelu rappusissa sai kyyneleet kihoamaan silmiini jokaisella askelmalla. Jollain ilveellä sain aamupalat laiteltua, tenavat tuupattua ovesta ulos ja löysin onneksi orudiksen kipugeelinkin kaapista. Ukkokin havahtui sen verran aamu-uniltaan että ihmetteli mitkä pippalot makkarissa on menossa aamukahdeksalta, poika 14v näet avitteli äitiä niin että sain housut ja paidan päälleni.

Pari sirdaludia aamupalaksi, runsaasti kipugeeliä ja kas, loppupäivä menikin iloisesti milloin maaten sohvalla, milloin istuen nojatuolissa ja milloin ihan varovasti liikkuen. Mutta on kuulkaa ollut tuskaa! Iltapäivästä pahin lukko aukesi sen verran että pystyin jo sentään ottamaan vessassa paperia telineestä ilman että täytyi itkeä samalla. Viime yön nukuin toisella kyljellä liikahtamatta, aamukuuden kanttiin käänsin varovasti varovasti kylkeä sillä pienikin virheliike tuntuu edelleen puukoniskuna niskassa.

Päätä ei auta edelleenkään kääntää hiemankaan nopeammin vasempaan mutta hurraa, toisin kuin eilen, kädet pystyy nostamaan ylös. Eiköhän tämä tästä muutamassa päivässä tokene, mielessä kun ehti käydä eilen jo sekin että näinköhän pitää käydä pyytämässä kipupiikki terkkarissa. Maanantaina menen jos ei tämä itsepintainen pääkolotus ole siihen mennessä asettunut ja pää alkanut kääntyä myös vasemmalle, auton rattiin kun ei tämän niskan kanssa ole mitään asiaa. Ukko hoiteli eilen prinsessan synttärikuskailut jotka olin aikonut itse hoitaa.

Tänään aionkin sitten liimata itseni nojatuoliin, teini oli eilen vuokrannut Sex And The City kakkosen joten tuijottelen sen. Niskojani uhmaten aion heilutella himpan sukkapuikkoja samalla, niin tein eilen illallakin telkkarin ääressä sillä viimeinen sukkapari isosta tilauksesta oli vaiheessa ja se oli PAKKO saada käsistä pois että saan paketin ensi viikolla matkaan. Mutta on tämä kuulkaa. Nielaiseminenkin sattuu tiettyyn kohtaan niskan sivulla, samoin suun aukaiseminen. Merkillisesti iski moinen lihaskramppi sanon mä!

Onneksi läppäri on vallan keittiön työtasolla joka on juuri sopivalla korkeudella eli seisten pystyn kirjoittamaan ja selaamaan nettiä mennen tullen kunhan muistan olla nojailematta vasempaan kyynärpäähän. Senkin tosin oppii nopeasti, pari kertaa nojattuani ja saatuani puukosta ei tulisi enää mieleenikään nojailla. Näihin sanoihin ja näihin tunnelmiin, töpöttelen nyt laittamaan spedelle leffan yläkertaan josko pääsisin sitten itsekin tuijottamaan alakerrassa omaa leffaani. Se on moro ja viettäkää mukava viikonloppu!