Eilinen aamu oli tosiaan pelkkää hulabaloota ja hurraata. Ja kuten totesinkin aamuisessa postauksessani, suihku oli vähintäänkin pikainen ja meno sen päälle vielä hektisempää. Niin, siskoni. Tuo aina yhtä vauhdikas ja joka paikkaan silti myöhässä joutava olento otti ja nouti minut, tietystikin!!!!, muutaman minuutin myöhässä itse asettamastaan ajasta ja kas, ei aikaakaan kun akka istui auton kyydissä nokka kohti mansea.

Näissä lyhyissä hiuksissa on ihan oikeasti hurjasti hyviä puolia, kuten nyt se, että kuivattelu ei ole kummoinen homma. Kunhan hieman sormilla haroo ja pam, ei tarvitse lähteä pakkaseen kalloaan jäädyttämään. Sitä paitsi, kampaajani, tuo taikasormi, on aikaa sitten hoksannut hiusteni liikkeet ja luontaiset kaaret ja kas, hiuksia ei tarvitse sen kummemmin laitella suihkun päälle. Ne vain asettuu juuri niille suunnitelluille sijoilleen eli sievästi koholle ja pöyhölle juuri oikeista kohdista ja toisaalta taas, linttaantuu päätä myöten juuri oikeilta kohdiltaan. Hurraa kampaajani!

Niin, hieman kymmenen jälkeen huomasin seisovani kultasepän liikkeessä eikä aikaakaan kun olin jo koskikeskuksessa. Hypistelin erinäisiä legginsejä, villaneuleita, paitapuseroita ja toki, bilehilemekkoja. Ja miksi? Todetakseni että tupakoinnin lopettaminen on tehnyt temppunsa täälläkin, kiloja ei ole tullut mitenkään erikoisen paljon mutta nekin viisi on juuri niillä kohdilla jotka olen tottunut tuntemaan kilottomina. Helvetti soikoon etten paremmin sano!

Ylpeänä totean silti, että siskoni on sortunut uudelleen tupakkaan (joka ei suinkaan ole se miksi olen ylpeä) ja tämän polttelu siinä shoppailun lomassa ei saanut minua siihen lajiin lankeamaan vaikkakin myönnän että mieli teki ja kovin. Kai tästä voi olla ylpeä? Olenhan polttanut tämän polttamattomuuteni aikani kahdesti ja kumpainenkin kerta on liittynyt pippalointiin ja silti, mitenkään erikoisia niksoja en ole kokenut enää hetkeen. Tästäkään huolimatta en ole halukas luopumaan nicoreteista, pitäisikö? Ukon mielestä pitäisi, eihän hänkään tarvinnut sitä purkkaa kuin ekan pari kuukautta ja silloinkin lähinnä silloin jos otti kuppia. Niin?

Huoh, enpä tiedä. Itse olen vahvasti puolustuskannalla tässä kohtaa ja varmistan sen aina toteamalla mutisevalle ukolle että okei, joko minä ja nicorette tai minä ja rööki. Itse tahtoisin monesti valita itseni röökillä ja silti, sitkittelen. Sitkittelen jo senkin takia että olen ihan oikeasti hyvin iloinen siitä ettei minun tarvitse hypätä tuolla pakkasessa eikä minun ole edelleenkään tarvinnut hypätä aspiriinipaketille. Valittaen joudun tosin toteamaan että se aspiriinipakkaus on ihan hilkulla taas, varpaita EI särje mutta toipuminen päivästä kestää hetki hetkeltä pidempään illalla, monesti sängyssä menee tunti-pari ihmetellessä paikalle ilmaantuvia varpaita.

Se ettei varpaissa ole tuntoa on itseasiassa aika vttumainen tila. Lähes yhtä vttumainen kun se kun varpaat tajuaa että kas, tuossahan on lämmin sääri ja kas, me olemme jääpuikkoja. Ei kiva ei. Silti tässä tupakoimattomuudessa on paaaaljon hyviä puolia kuten se että hajuaisti on aivan uskomaton. Makuaisti on aivan uskomaton. Tosin eilisen vaateliikekierroksen jälkeen olen hieman soimannut makuaistiani ja sitä että minussa on selvästi narkkarin vikaa.

Ei, en ole narkkarinarkkari mutta olen suklaanarkkari. Niin just. Ja se suklaanarkkarius on korostunut nyt kun en polta joten viimeisen kuukauden aikana suklaata on uponnut naiseen ja paljon. Tiedättehän sanonnan "syö kuin leipää". Jep jep, se olen minä. Tarkoitus on ottaa ihan vain yksi pieni pala ja kas, ei aikaakaan kun olen ottanut toisen, kolmannen, neljännen... Hyvin kuvaavaa on se viime torstain ukon kanssa reissailutouhu After Eighteineen. Niinpä niin, kenenkään aineenvaihdunta ei selvinne puolesta kilosta suklaata ilman pikku kumpuja?

Kamalaa kun harhauduin polulta taas. Siis tämähän ei ollut alkuunkaan SE juttu jota piti kirjoitella vaikkakin totean vielä loppuun tämän puheeni osalta että kyllä, kaipaan omaa itseäni eli sitä parikymmentä vuotta tuntemaani hoikkaa minää mutta en himppaakaan sitä parikymmentä vuotta tuntemaani tissitöntä minää. Eikä tämäkään muuten ollut se pointti. Tämä postaus on tuomittu kadotukseen *mutinaa*

Palataan siis aiheeseen. Siellä shoppaillessa minä kuitenkin sekosin päästäni ja kas, ennen kuin huomasinkaan olin kassalla arpomassa pankkikorttini kanssa että onko tilillä rahaa vai ei. Tämä arpominen taas johtuu pitkälti siitä että olen jo aikoja sitten (lue=speden vauva-aikana ja eristäymiskautena muusta maailmasta) luovuttanut kaikki talousjutut ukon käsiin. Niin, se sama ihminen jolle eksä kirkui puhelimessa suunnilleen pari kuukautta eron jälkeen siitä kuinka " EI HÄN OSAA KÄYTTÄÄ RAHAA KUN JOKU MUU ON AINA HOITANUT KAIKKI RAHA-ASIAT" on ihan pihalla omista ja perheensä raha-asioista tätä nykyä.

Siellä minä arvoin ja kas, tilillä oli katetta ja hups, minulla oli mukana leggingsit joille toivoin löytäväni seuraavasta kaupasta mallaavan piiiiitkän löysän neuleen. Jep jep, minusta on tullut pitkien ja löysien pusakoiden ystävä viime aikoina, mihin sitä muualle kätkisi kumpareensa. Ja silti, minusta ne on IHANIA! Siis pitkät löysät neuleet ja käyttäisin niitä todennäköisesti vaikka olisin yhtä kuivan kesän orava kuin vielä vuosi sitten.

Eipä aikaakaan kun olimme siskon kanssa jo seuraavassa liikkeessä. Ja seuraavassa. Ja seuraavassa. Ja ... Loppuviimeksi autolle marssi sisko, joka oli löytänyt topin jota lähti hakemaankin, ja sisko jolla oli leggingsit, pitkä neule ja toinen pitkä neule. Jotka ei tosin kumpikaan ole juuri sellaisia joita hain mutta silti, ihania ja kivoja. Niin ja 50 euroa köyhtynyt tili. Ja pelko persiissä siitä että mitä ukko tuumii kun akka palaa kotiin, akka kun on viime aikoina intoutunut ihan oikeasti laittamaan rahaa itseensä.

En saanut häätöä. En nuhteita. En sapiskaa. En tosin kehujakaan. Ukon ilmeestä voisin silti päätellä että ukosta oli varsin hauskaa että akka shoppasi itselleen jotain eikä se kysymys menneestä rahasummastakaan ollut mitenkään arvosteleva, tuomitseva tai muutenkaan kiukkuinen, ennemminkin selvittelevä koska ukko oli juuri sopivasti maksellut erinäisiä isompia laskuja tililtä.

Koska aamupäivä oli mennyt niin vauhdilla ja koska minä olin silkkaa hymyä niin arvaahan sen kuinka siinä sitten kävi. Ei aikaakaan minä olin tekemässä suursiivoa keittiöön. Ei, en kiskonut hellaa paikoiltaan enkä nuollut kaappeja mutta jokainen taso koki rankan siivousoperaation. Jokainen himpankin ylimääräinen kapine sai kyytiä siinä samalla kun murutkin veitsitelineen ja kahvinkeittimen takaa. Sekö sitten taas sotki ukon pään, neljältä istuin jälleen autossa.

Hetken päästä olimme jo honkkarissa jossa minä hypistelin ulkovaloja, kynttilöitä ja muuta joulukapinetta. Kotiin tultiinkin sitten kahden ison muovikassin ja joulukuusen kanssa ja tämä jos joku on kertakaikkisen omituista; meillä on jo joulukuusi ja SE ON koristeltu. Meillä on myös joululiina, joulukoristeita, valaistu havuköynnös ulkorappujen kaiteessa ja minulla on oma ihana joulutonttu! Siis kyllä, ihminen joka inhoaa joulua on yhtäkkiä jouluhurahtanut. Hitto!

Meillä tuoksuu kuusi ja kynttilät ja loppuviikko, siinä kuin ensi viikon alkukin, kulunee joululeipomusten parissa. Limppuja on ohjelmassa, samoin piparkakkuja ja todennäköisesti myös marenkeja. Muutama sukkaparikin odottaa vielä tekoa mutta onneksi ne ei ole sidottu mihinkään päivämäärään, teen minkä ennen joulua joudan ja jätän loput joulun jälkeen tehtäviksi.

Lihakastikkeen taidan tehdä vasta aatonaattona, ukon jouluvapaat kun alkaa siitä. Olen myös suunnitellut joulupyhien ohjelmaa, enkä kyllä tajua yhtään miksi. Minulle kun joulu on ollut joku pakollinen lusittava jo vuosikausia ja nyt tuntuu siltä että joulu on jotain.. isoa ja ihmeellistä? Aatonaattoiltana aion suunnata tenavien, mahdollisesti jopa ukon (?), kanssa äidin ja isän haudalle, jouluaatto aloitetaan meillä riisipuurolla ja ennen puolta päivää menemme joulusaunaan.

Yksi asia tässä suunnitelmallisuudessa aiheuttaa tosin jo nyt kauhua. Mikä menee pieleen? Kuka kuolee ja muuttaa kaiken? Voi apua. Ehkä tätä ei pitäisi sittenkään miettiä ennalta, ei koko joulua. Plaaaaaah. Mietin silti, menköön vturoilleen jos niikseen on. Mieluummin tosin ei. Mutta siis, loppukaneettina todettakoon; joulu tulee ja minä odotan ihan innosta pakahtumaisillani! Ja nyt, kivaa keskiviikkoa, se on moro!