Mutta hittolainen että ulkona onkin kaunista kun maa ja puut on valkeina. Ihanaa! Hesassa lunta on ennätysmäärä vuosikymmeniin, meillä täällä ei. Lunta on sopivasti. Oli meilläkin se ennätysvuosi joskus, ainakin 2002 jolloin piha oli jääiljanteella kun junnu päätti ottaa varaslähdön äitinsä kuvun alta ja kas, kotiin kun palattiin neljä päivää pihasta lähdön jälkeen olikin lunta likemmäs metri. Ukkoparka ei ollut juuri muuta ehtinyt tehdä kuin lumitöitä ja ruokaa koko sen ajan kun emäntä ihmetteli nyyttiä joka todella yllätti saapumisellaan.

Itseäni ei haittaisi yhtään vaikka sitä lunta ei tulisi lisää. Itseasiassa, pieni plussalla käynti olisi toivottavaa, lasten mäki kun on vaiheessa. Me asumme sikäli näppärällä tontilla että se laskee hitaasti talon ympäriltä takapihaa kohti. Lasku on niin loiva että siinä ei liukureilla saati pulkilla mennä mutta joka vuosi siihen on rakennettu iso mäki tenaville. Mäen rakennusarkkitehtina on toiminut ukko mutta pohjatöitä olemme muutkin touhunneet. Niin tänäkin vuonna.

Itsenäisyyspäivän kunniaksi reippailin aamusella tenavien kanssa pihalla, kolasin lunta aika hyvän läjän mäen pohjaksi. Prinsessa hääräsi apuna, junnu ja spede keskittyi lähinnä rattikelkoilla kurvailuun. Eilen aamupäivällä säntäsimme speden kanssa jälleen ulos, viiden sentin lumikerros oli ilmestynyt jälleen yön aikana ulkorappusille. Mäki sai lisää korkeutta ja spede innostui hyppimään lumiläjässä eli tamppaustakin on hoidettu. Nyt sitä plussaa, kiitos, mutta vain hetkeksi. Sen perään voisi vaikka sitä lunta tulla taas hieman niin saataisiin korkeutta lisää.

Muutenkin itsenäisyyspäivä meni varsin mukavissa ja ajatuksia herättävissä merkeissä. Ulkoilun päälle katselin prinsessan kanssa yhdessä Tuntemattoman sotilaan, junnukin kävi aina välillä kurkkaamassa ja kyselemässä sodan tapahtumista ja siitä onko kuvatut tapahtumat totta. Illansuussa osuin katsomaan YLE teemalta Sotalapset-dokumenttia ja voi kuinka se koskikaan sydämeen. Kaiken kaikkiaan koko itsenäisyyspäivä vietettiin meillä kerrankin juuri niin hyvissä merkeissä kuin toivoa voi, rauhallisesti, yhdessä ja nautiskellen.

Eilinen aamu menikin leipoessa. Ihan ensin tosin säntäsin käymään kaupalla, fiksu mimmi kun oli varautunut hyydykekakun leipomiseen tarvittavilla suklailla ja kekseillä mutta kas, samainen mimmi oli unohtanut tyystin paitsi ranskankerman myös liivatteet. Just. Samalla vaivalla tuli haettua sitten maitoakin mutta kuinka ollakaan, linnunsiemenet unohdin jälleen tyystin. Höh! Onneksi poika 16v lupasi kipaista niitä pussillisen vielä ennen kouluun lähtöään.

Aamulla leipaisin siis Ullantortun ja suklaahyydykekakun jonka toteutin tällä kertaa kolmella eri suklaalla. Nam! Kakku sai paljon ja runsaasti ja reilusti kiitoksia siskonpojan nimppareilla. Iltapäivä kului lähinnä odotellen nimppareille lähtöä ja nimpparit itsessään oli varsin mukava tilaisuus. Jo aiemmin ihmettelemäni muutosvirta jatkoi kulkuaan, nimppareilla kun oli myös isäpuoleni jonka kanssa yhteydet on katkenneet aika täysin äidin kuoleman jälkeen.

Olen tainnut viimeksi tavata isäpuoleni kunnolla omilla kolmekymppisilläni, syksyllä piipahdimme pikaisesti siskon kanssa tämän tallilla ja jo tuolloin oli mieli keveä isäpuolen ilostuessa silminnähden tapaamisesta. Eilen riitti lisää hymyä ja muutosvirran kruunasi iltainen puhelu jonka sain siskoltani. Tämä pyysi minua soittamaan iskälle, tällä kun ei ole numeroani. Osasyy soittopyynnölle oli varmasti isäpuolen seuralainen nimppareilla, tämä kun on alkanut seurustella lapsuusvuosieni perheystävämme ja tätä kautta myös äidin läheisen ystävän kanssa.

Ei minua häiritse yhtään että he pitävät yhtä, elämä on liian lyhyt sellaiseen. Sitähän se iskä lähinnä kyseli. Samassa yhteydessä tämä totesi minun olevan edelleen ihan yhtälailla hänen likkansa kuin siskokin vaikka vuosia on mennyt ihan liian monta hiljaisuudessa. Hämmästyttävintä kaikessa oli kuitenkin se että isäpuoli pyysi minulta anteeksi kaikkia niitä kakara- ja teinivuosiani ja niiden tapahtumia samoin kuin näitä aikuisvuosia jolloin on möksätty toisillemme. Mitä niitä anteeksi pyytelemään, totesin, ihan yhtä luupää minä olen ollut enkä ole yhteyksiä pitänyt.

Ehkä se kaikki sai aikaan sen että nukuin viime yönä paremmin kuin aikoihin. Nyt joulun alusajan alettua kun äidistä on tullut vakiovieras unissani ja muutenkin unet on olleet levottomia ja raskaita niin kunnolla nukuttu yö on kuin juhlaa huonojen öiden perään. Hurraa!

Ja nyt, siirryn jatkamaan kokkailuja. Pastakastike on viittä vaille valmis, samoin perusjauhelihakastike. Spagetit on keitetty mutta muusiperunat odottaa vielä kuorijaansa. Viettäkää oikein mukava talviviikko, minä pyrin samaan. Se on moro!