Eilinen oli kertakaikkisen mukava ja kiva päivä ainakin noin töiden puolesta! Aamu itsessään oli suunnilleen positiivinen - spede eli eikö tuo kuitenkin hieman plussan puolelle jää? Speden miinus näet johtuu lähinnä tämän itkusta, eikä tuokaan nyt niin katastrofaalista ollut. Tällä kertaa kotihuuto oli nopea ja asettui hyvinkin pian kun vakuutin useampaan kertaan että äiti hakee taas välipalan jälkeen, ihan kuin edellisinäkin päivinä. Vaan annapa olla kun tarhaan päästiin.

Siinähän se itku sitten tuli ja kunnolla. Onneksi vuorossa oli se samainen täti jonka takiaiseksi spede oli edellisenä päivänä ryhtynyt ja kas, reilu tunti tarhaan viennin jälkeen puhelimeeni pärähti viesti jossa kerrottiin kuinka lapsi oli rauhoittunut nopeasti syliin, syönyt kunnon aamupalan ja ryhtynyt leikkeihin innokkaasti. Jes, eiköhän tämä tästä siis suttaannu ja vieläpä siinä viikossa-parissa.

Onneksi sitä paukkupakkasta ei eiliselle sitten tullutkaan, muuten tämä nainen olisi ollut ihan oikeasti kalapuikkona päivällä kun luokan kanssa suunnistimme hiihtämään. Aamulla mittari näytti -12 astetta ja hetken siinä jo mietin että mikä määrä vaatetta mahtaisikaan olla tarpeeksi ladun varteen, minä kun en ollut suksilla liikkeellä vaan jalkaisin avustettavani kanssa.

Se aamuinen pakkaslukema olikin sitten päivän kovin pakkaslukema, ennustettua -18 ei onneksi mittareissa näkynyt ja oikeasti, minä olin saada lämpöhalvauksen ladun vartta tallaillessani ja nostellessani välillä milloin pepulleen, milloin kyljelleen, kapsahtanutta avustettavaa. Olisi ehkä kannattanut kurkata koulun mittaria ENNEN kuin puin päälleni aamuisen lukeman mukaan; villapusero, säärystimet ja toppahousut muun vaatekerran päällä oli ihan hieman liikaa! Avustettava kun ei ole maailman pienimpiä ekaluokkalaisia, taitaa painoa olla liki sama kuin prinsessalla ja se on hyvin se.

Yhtäkaikki, lapsi oli riemua tulvillaan kun jaksoi ja sai kuin saikin hiihdettyä koko lenkin alusta loppuun! Saavutushan se olikin, aiempia hiihtokokeiluja kun oli alla tasan kaksi tämän kertoman mukaan; tarhassa joskus pienempänä ja mummulassa kerran, lapselta kun oli välillä ollut hiihtokin kiellettyjen listalla. Koulussa tuo ei ollut päässyt lajia aiemmin kokeilemaan kun opettaja ei ollut yksinkertaisesti pystynyt tätä hiihtoliikkaan ottamaan mukaan. Ymmärrettävää, siinä ajassa kun me kiersimme lenkin ehti muut lapset hiihtää samaisen lenkin useampaan kertaan. Osa taisi olla jo kuudennella kierroksella kun me lähestyimme määränpään viimeisiä metrejä. Hauskaa se silti oli ja pakko se on todeta, olisi ollut kiva kokeilla itsekin samalla mutta totuuden nimissä minä, avustettava ja sukset kumpaisellakin ei tule toimimaan todennäköisesti koko talvena.

Jotenkin eilinen työpäivä suorastaan kiisi ohi ja yhtäkkiä olinkin jo hakemassa tavaroitani avustajien valtakunnasta junnun nojaillessa ovenpieleen. Junnu pääsi vuorostaan lähes samaan aikaan äidin kanssa ja niinpä minä odotin sen vartin minkä verran pidempään tämän koulupäivä kesti. Koululta pyörähdimme hakemassa speden joka suorastaan tursusi hyvää mieltä äidin ja veikan nähtyään.

Päivä oli mennyt tarhassakin todella hyvin sen aamun jälkeen. Nukkunut tuo ei ollut hetkeäkään päiväunilla mutta makoillut oli hiljaa sen reilun tunnin jonka tädit edellyttää lasten lepäävän nukkuivat tai ei. Ruoka oli maittanut, sitä oli haettu lisääkin ja leikeissä oli riittänyt. Yhtä ainoaa kertaa päivän mittaan ei ollut itkenyt eikä kysynyt äidin perään. Näinköhän se pahin päivä oli tosiaan keskiviikko ja nyt siirrytään testailemaan enää aamuisin hetkeksi?

Myös kotiutuminen oli suunnilleen juhlaa. Täällä odotti siivottu pirtti, oli imuroitu, pesty lattiat ja järjestetty kaikki kapineet oikeille paikoilleen. Teinihän se oli päättänyt yllättää äidin vapaapäivänsä kunniaksi. Ihanaa! Odotti täällä naapurin poikakin, tämä kun oli unohtanut avaimet ja kännykän kotiin aamulla ja päässyt jo kahdeltatoista. Onneksi teini oli tosiaan vapaapäivällä, ei poika joutunut odottamaan ulkona omaa äitiään joka olikin soitellut sopivasti minulle juuri kun tarhan pihasta lähdin. Mistään mitään tietämättömänä olin vastannut ettei poika meillä ole kun ei kerran junnukaan ole kotona minusta puhumattakaan mutta niinpä, väärinhän tätä tuli informoitua. Hitsiläinen.

Ruoka oli uunissa ja sitä oli ihan oikeasti aikaa vain istua ja olla. Jes! Käytin sen ajan sitten istumalla pöydän ääreen läksyjään aloittelevan junnun viereen ja tekemällä sitä samaa kuin olin päivän tehnyt koulussa; katsos nyt mitä tuossa ohjeessa lukee, luepas nyt uudelleen mitä kirjoitit tuohon ja tuleekos tuohon sanaan iso vai pieni alkukirjain. Yhden asian tässä tämän viikon aikana on huomannut ja se on se että itsellä on paljon enemmän kärsivällisyyttä neuvoa jopa omia tenavia kotona nyt kun ei kaiken aikaa tule oltua täällä neljän seinän sisällä.

Ehkä tämä on ihan oikeasti minun alani? Vai olisiko tämä vielä alkuhuumaa? Itse en oikein usko siihen alkuhuumaan, sen verran kauan tämä ajatus tästä alasta on päässäni muhinut ja toisaalta, kokeiluperusteella samaan hommaan syksyllä harjoittelua tekemään lähtenyt serkkuni on ollut jokseenkin kauhuissaan alusta asti siitä kuinka järjetön mekkala koulussa on. Miten minä en ole huomannut koko mekkalaa? Onhan siellä tietysti välituntien aluksi ja lopuksi käytävillä aikamoinen melu mutta nopeasti se on ohi.

Illalla kuukahdinkin sitten hups vaan, hyvissä ajoin nukkumaan. Ysiltä ryntäsin sänkyyn ja Satuhäät katsottuani nakkasin rillit hyllyyn. Ukko odotteli että Sons of Anarchy alkaa ja kyllähän siinä niin kävi etten minä ehtinyt kuulla edes alkumusiikkia kyseisestä ohjelmasta vaan nukuin kuin tukki aina aamuun asti. Kävinhän minä toki siinä unen lomassa lähes Unkarissakin, niin ja katsoin lentokoneen ikkunasta kuinka linja-auto vajosi jäihin. Ukon mukaan se oli varastettu edellisenä päivänä jostain lähistöltä.

Niin ja jollain oli mökkirannassaan saunamökkinsä kokoisia jäälyhtyjä! Nekin näkyi sieltä lentokoneen ikkunasta vaikka minä koetinkin keskittyä lähinnä turvavyön kiinnittämiseen, lento kun ei ollut lähtenyt ihan perinteiseen tyyliin vaan taivaalle oli ampaistu ennen kuin kaikki matkustajatkaan oli paikalla tehden silmukka ilmassa lennon aluksi. Unkariin asti lentomme ei koskaan päätynyt, sitä kun ohjasti joku pariskunta joka oli selvästikin kotoisin jostain lähi-idän maasta eikä olleet täysin selvillä siitä mihin tai edes miten lentokoneella piti lentää. Hmph. Ei kai tämä nyt ole joku hiivatin ennusmerkki? Unkarin reissu tyrehtyy alkuunsa kun lentokone eksyy Norjaan? Tsai.

Tänään onkin sitten vuorossa viikon viimeinen työpäivä. No höh nyt. Ja toisaalta, kiva. Eilinen vei akalta aika hyvin mehut ja näemmä selkäkin sai osansa siellä ladulla kömpiessä. Voi avustettava, voi avustettava, yrittäisit edes nousta itse. Taidanpa ottaa ensi hiihtokerran teemaksi ylösnousuharjoitukset. Lapsi kun selvästi yrittää innokkaasti itse kunhan tämän saa oikeaan mielentilaan ja uskomaan omiin kykyihinsä.

Reissaamme tarhalle pulkalla ja koska totesin eilen autolla ajellessani kävelyteiden erittäin surkean jaman olen päättänyt että lähdemme tänäänkin todella aikaisin matkaan. Meidän oman alueemme kadut on suht hyvässä kunnossa mutta kun alue vaihtuu koulun ja tarhan alueeksi niin huh huh, kävelytietä ei ole kuin hätinä näkyvissä. Luulenpa että haen speden autolla, kävelen työpäivän päälle vauhdilla kotiin ja odottelen ukon. Kaipa tuo menee kyljelleen kotiuduttuaan joten minä voisin napata prinsessan ja junnun kyytiin ja lähteä näiden kanssa käymään paitsi lukkoliikkeessä hakemassa ne avaimet myös kodinkoneliikkeessä nappaamassa imuriin pusseja. Eiköhän spede ole saanut välipalan syötyä siihen mennessä kun kyseiseltä reissulta palailemme.

Totesin näet eilen pölypussien olevan loppu ja imurissa olevan täyttyneen äärimmilleen. Tämän toteamuksen tein siinä yrittäessäni epätoivoisesti saada imurin nielemään riisimuroja lattialta, penkiltä ja pöydältä. Siinä vaiheessa kun murokasoja tuli vain liikuteltua edes takaisin suulakkeella olin jo aikeissa alkaa kirkua. Prkl! Sen sijaan kaivoinkin roskiksen keskelle lattiaa, avasin imurin ja kas. Siinä se akka istui keskellä keittiön murokasoja ja repi pölypussista roskia, pölyjä, hiuksia, jousia, legoja ja kuusen neulasia roskikseen. Just.

Tämä ikävä tapahtuma taas johtui siitä että junnu, aka haarniskoitava, kurotteli kaapin päältä muroastian ja kas, kun pituus ei riitä kunnolla niin pöydällehän se tippui ja pam, sisältö levisi vähän sinne tänne. Voi ankeus. Siinä sitä kerättiin muroja speden leivästä, kaakaosta, siskolikan murokiposta ja vaikka mistä.

Ja nyt. Koska spede päätti tänä aamuna "ilahduttaa" äitiään heräämällä jo puoli kuudelta (!) niin luulenpa että siirryn juomaan teekupposen kaksi olkkariin. Tai jaa, ehkä en. Luulenpa että ryhdyn kohta pojan 14v herättelytoimiin, tämä kun toivoo myös herätystensä olevan reilusti etuaikaisia lähtöaikaan verrattuna. Meillä menee joka iikka tänään kasiin joten kello seiskaksi suunnittelemani startti speden kanssa on vallan hyvä ajatus, pääsen sen kovimman mötäkän alta pakoon. Eipä käy ensi viikolla iltavuoroilevaa ukkoa kateeksi ei.

Viettäkää oikein kiva perjantai ja se on moro!