Minunhan EI pitänyt ehtiä päivittämään tänä aamuna blogiani vaan kuinkas kävikään? Vartin yli neljäksi soimaan viritetty kello aiheutti minussa etiäisen joka herättikin minut kahtakymmentä vaille neljä. Eikä ainoastaan herättänyt vaan piti myös huolen siitä että uni ei tullut enää uudelleen. Kymmentä vaille neljä luovutin ja nousin ylös, keittelin aamuteet, kurkkasin onko Tekosyy päässyt takaisin "linjalle", luin uutisotsikot Aamulehden nettiversiosta ja painelin vessaan pesemään hiukseni.

Tässä sitä nyt sitten seistään nuppi märkänä teemuki nenän alla ja odotellaan että tunti katoaisi johonkin. Tai oikeastaan, ei koko tunti kiitos. Siihen tuntiin kun sisällytän vielä mm vaatteiden vaihtoa joten koko tunnin ei parane hukkua tuosta vaan. Hanskojen mentävä aukko olis kyllä nyt, hoksasin asian aivan liian myöhään eli eilen illalla kahdeksan jälkeen. Hanskani kun unohtui iskälle helmikuisilla jatkoilla, se taas kertonee jotain siitä kuinka usein tarvitsen niitä "juhlahanskoja".

Tarkoitushan on hypätä autoon hieman ennen puoli kuuta ja ajella noutamaan ukon sisko, siitä suuntaamme appiukolle ja siirrämme itsemme appiukon kyytiin päätyäksemme hyvissä ajoin Helsinkiin. Siunaustilaisuus alkaa yhdeksältä mutta on vielä kysymysmerkin takana tahtooko appiukko käydä katsomassa veljeään ennen siunaustilaisuuden alkua. Kotiin toivon pääseväni kolmen aikaan mutta epäilenpä että se kotiutuminen saattaa hyvinkin venyä lähemmäs viittä, ehkä jopa kuutta.

Oli miten oli, koko tämä päivä uppoaa näihin hautajaisiin ja se ei ole kiva se. Ei etenkään nyt kun junnu vaihtoi kuumeilutyylinsä takaisin enemmän omaan itseensä sopivaksi eli lukemat alkaa olla taas aika messeviä. Eilen aamullahan tällä ei ollut kuin 37.7 kun lämmön mittasin pikana ennen särkylääkkeen antoa ja töihin lähtöä, vielä päivällä töistä palattuanikin lukema oli suorastaan ilahduttavan alhainen eli 37.3.

Illalla kaikki olikin sitten toisin. Junnu nukkui pari tuntia ja heräsi 37.8 lukemissa eikä aikaakaan kun mittari näytti päälle 39 lukemia. Pelkällä pääkivulla ja lämmöllä alkanut tauti sai illalla vielä lisukkeeksi kuivan, ahdistuneen yskän joten teiniä on nyt opastettu avaavan tarjoamiseen vaikka sitten taajempaan jos niikseen on. Onneksi ukko on iltavuorossa ensi viikolla joten jos tauti jatkuu vielä tuolloinkin voin itsekin silti mennä töihin, siinä kun ei ole kuin tunnin ero ukon lähtöajassa minun kotiutumisaikaani.

Miten ollakaan juuri eilen yksi avustajista kysyi onko junnu täysin äidinpoika. Onhan tuo, on ollut aina. Avustaja jatkoi vielä juttuaan muistellen junnun ekaluokkaa jolloin hänkin oli aika-ajoin pienluokalla avustamassa ja sitä kuinka junnun silmät oli kuulemma syttyneet aina oikein loistamaan kun tämä selitti äidistään jotain. En jäänyt asiaa sen kummemmin sillä hetkellä miettimään mutta kotona ruokaa kokkaillessa asia tuli mieleen ja kääntelin sitä suunnilleen samaan tahtiin kuin jauhelihaa pannulla.

Junnu on totta tosiaan äidinpoika, on ollut aina. Ehkä se muita lapsia vahvempi side on luotu niinä vaikeina ensimmäisinä vuosina jolloin junnun elämä tuntui olevan lähes kaiken aikaa lääkärijuoksuja, tukkoisuutta ja hengityksen vahtimista. Ehkä se side on osaltaan kasvanut vielä lujemmaksi myös siksi että olen itse paneutunut niin tarkasti junnun vointiin että osaan lukea tämän oloa kuin avointa kirjaa vaikka muut ei näkisi tässä vielä mitään merkkejä astman pahenemisvaiheista. Mene ja tiedä. Minusta tuntuu monesti että tunnen itsessäni jollain tavalla koska junnun on paha olla, aivan kuin se tunne välittyisi ilman kautta minuun.

Eilisestä vielä sen verran että mitään uutta oppisopparirintamalta ei kuulunut, en sitä kyllä odottanutkaan. Työpäivä oli jälleen kivakiva ja taas opin uutta, lähinnä koulun atk-luokan koneista. Kotiuduttuani tein pikana ruoan ja istahdin rauhassa katsomaan Amyn, sen jälkeen pärräilinkin vauhdilla hakemaan muistokukkalaitetta kukkakaupalta. Ilta meni pitkälti television ja kutimien ääressä ja sänkyyn painelin jo yhdeksältä. Uni tosin antoi odottaa itseään ruhtinaallisesti kymmeneen asti mutta tulihan se sieltä.

Junnu heräili yöllä kerran ja rauhoitin tämän kuiskimalla omasta sängystäni tämän sänkyyn ja kuten sanottua, heräsin virkeänä omituisiin uniin kahtakymmentä vaille neljä. Ja koska kello alkaa viimein lähestyä viittä niin luulenpa että siirryn pikkuhiljaa tästä vaihtamaan vaatekertaa, farkuilla ja lököpaidalla kun ei ole tarkoitus matkaan lähteä. Se on moro ja viettäkää kivakivalauantai, huomenna yritän nukkua pitkääääääään!