Aamuhan alkoi vähemmän loistavissa merkeissä johtuen ehkä siitä että tuijotin kelloa jo ennen neljää. Ja taas ennen viittä. Ja herramunjee! Jatkoin unia! Heräten vasta himppasen ennen puoli seiskaa! JES! Olo oli kuin kuninkaalla! Ja ei se siitä juuri huonontunut. Join teetä, nautin aamusta ja seiskalta kömpi jo ukkokin pystyyn. Ja siitä se sitten alkoi.
"Mitä sitä tekis". "Siis kauppakaan ei oo auki". Ja "mitä hittoa, mihin tässä menis, bensiksellekään viitsi lähteä hengaamaan". Ja junnua syytetään levottomaksi luonteeksi, mistä lie perinyt. Minusta aamut pitäisi viettää RAUHASSA. Juoda teetä (tai vaikka sitten kahvia) ja kuunnella aamun rauhaa. Mutta ei, meillä heilui sähikäinen joka rauhoittui vasta himpan ennen yhdeksää todettuaan että hei, nythän voi lähteä KAUPPAAN!
Eikä siinä vielä kaikki! Kauppareissulta palasi kummasti rauhoittunut ja tulevaa miettivä mies. Kas kun appiukko oli soittanut tälle että kuinkas olisi maakuntamatkailu ja josko piipahdettaisiin samalla kertaa isomummun talolla laittamassa lämpöjä pienemmälle kun oletettavasti kevätkin koittaa. Jostain kumman syystä akan, aka minun, sanomani mene, vaikutti asiaan ja kas, kohta ukko oli pukenut sekä junnun että speden tamineisiin ja mukaansa matkaan.
Ja mitä tekee naisihminen joka nauttii "omista oloista"? Siivoaa. Pyykkää. Tekee kolme pellillistä pizzaa. Niin ja kuuntelee pojan 14v toteamuksia tyyliin "tulin kiskalta ja kas, isukki on lähtenyt maakuntaan ja äidillä soi poppi äbout TÄYSILLÄ!". Niin, äiti siivosi makkaria ja huudatti uuuuu kakkosta kotiteatterin kautta niin että mäki raikasi. Tosin emme asu mäellä, otetaan tämä siis kielikuvana. *vinkvink*
Pestyäni pyykit, siivottuani kämpän ja tehtyäni pizzat olinkin jo puuduksissa. Niiden pizzojen teon lomassa prinsessa palasi yökylästä ja ukon sisko soitteli minua ruokailemaan paikalliseen ruokaravintolaan. Ruokailukutsusta kieltäydyin ja prinsessan kotiutumisesta ilahduin. Nautiskelin vielä päälle Gilmoren tytöistä ja Holby Cityn sairaalasta ja pizzasta. Ja hitto mutta oli kivaa! Siinä nautiskelun lomassa poika 14v ja 16v juoksi ees taas.
Ukkokin palaili kotiin speden ja junnun kanssa juuri sopivasti Holby Cityn lopputeksteihin ja siitä se alamäki sitten alkoikin. Poika 16v oli lähtenyt himppasen (tunti about) aiemmin isälleen laittaakseen katteet kiinni siihen vaihdossa lupaamaansa raatoon ja sitten tämä soitti äidille. Eksä oli saanut minkälie napsun, eikä tämä ole eka kerta, pojalle. Heittänyt pojan pihalle nostettuaan tämän ensin rinnuksista seinälle ja huutanut perään että "prkl yhtä ainutta tupakkaa et mun pihalla polta".
Voi huoh ja plääh ja prkl! Ja juuri kun olin ehtinyt tuumia kuinka kiva eksä onkaan tätä nykyä. Totuuden nimissä sanon seuraavaa; poika 16v ei totta tosiaan ollut syytön osapuoli, tämä osaa todella kiristää isänsä hermoa, toisinaan tuntuu että poika suorastaan toivoo isänsä tekevän liian ison väärän liikkeen ja siitä lienee kielii sekin että poika itse kertoi siinä kiihkossaan kuinka oli ehtinyt jo huutaa isälleen että "kas kun et jo lyö turpaan". Onkohan tuo nähnyt minun ja isänsä avioliiton aikaisia riitoja? Tietääkseni ei, ehkä minun on kysyttävä asiasta? Se selittäisi paljon.
Mutta silti! Miten tilanteet voi niin elää? Ei tarvitse taivuttaa rautalangasta, ei edes kertoa mutta eikö seuraava sukupolvi ole muka oikeasti viisaampi?! Eikö tämän kaiken pitänyt päättyä minuun? Eikö poika muka osaa olla hiljaa hetkittäin? Ja toisaalta, onko se edes oikein? Siis vaatia ja toivoa toiselta vaikenemista tilanteissa joissa tietää sen yhden olevan ns "päästä pideltävä". Eihän 16v voi osata, tietää tai kyetä siihen päästä pitelyyn?
Pakko minun on silti myöntää etten minä pysty ikinä inhoamaan eksää, hänen tekojaan kyllä mutta en häntä itseään. Suurimman osan ajasta vietän jonkinlaisissa omantunnon tuskissa siitä että vein tältä perheen ja todnäk ja ilm sen elämänsä rakkauden. Ja silti en ikinä, koskaan saati milloinkaan vaihtaisi tätä ja ukkoa takaisin siihen mitä oli. Ja siitäkin tunnen huonoa omaatuntoa. Eksä ei todellakaan ollut mikään hirviö suhteemme aikana ja minä jos kuka tiedän mikä suhdehirviö on, katselinhan sitä koko lapsuuteni ensin isäni ja sen perään iskän muodossa.
Plääh ja huoh. Ja nyt totean että eiköhän se ole aika siirtyä tähän päivään! Hyvää pyhää ja se on moro!
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.