Sekin maanantai ja kas, speden viimeistä hoitopäivää lähdetään justaansa viemään. Ooooh! Onneksi eilen vilahti muutakin, kuten nyt kuormallinen kaattiskamaa ja se oli kuulkaa kiva se! Piha näyttää aika mahdottoman paljon paremmalta heti kun siitä on kannettu polkupyörien raadot ja rikkoutuneet puutarhatuolit ja muut vastaavat pois. Enkä menisi puuvajaakaan tällä hetkellä törkyläjäksi haukkumaan yhtään sen enempää kuin saunatupaakaan! Jo oli aikakin!

Jos kohta eilinen päivä olikin perusvireeltään positiivinen niin ilta, luonnollisestikin, toi siihen vireeseen lieviä muutoksia. Eikä vallan lieviä tuonutkaan! Ihan ensin totean että poika 16v kaipaisi tervaa ja höyheniä ja kenties jopa koivuniemen herraa. Toisaalta, alan kyllä olla himppasen samaa mieltä kuin ukkokin, miksi ihmeessä hermoilla ja nähdä vaivaa toisen koulunkäynnistä kun ei siitä hermoilusta sen enempää kuin vaivannäöstäkään ole mitään hyötyä.

Kai se kuuluu sitten äitiyteen, olla huolissaan, hermoilla ja hyppiä ajoittain vaikka tasajalkaa. Poika oli näet, jälleen kerran, vain käynyt koululla ja hankkinut näin ollen 7 tuntia poissaoloja maanantain ratoksi. Tietenkään poika ei ollut enää kotona kun töistä palasin, ehei, tyttöystävälläänhän tämä oli ja tietysti tämä siirtyi sieltä isälle. Poika on aina ollut hyvä tässä sijoittautumisessa. Nyt kun eksä muutti yhteen naisystävänsä kanssa niin että naisystävän lapset on tämän viikon oman isänsä kanssa reissussa on siellä iskällä ehdottomasti parasta olla; ei nahistelevia pienempiä ja valvomiset ja nukkumiset saa hoitaa oman mielen mukaan. Töitä en usko tämän tekevän tuntiakaan tänä aikana, se on vissi se!

Jos kohta olin aikeissa hyppiä tasajalkaa pojan 16v touhujen takia oli se tasajalan hyppiminen lähellä teininkin suhteen. Aina toisinaan minä ihmettelen suunnattomasti tämän ajatuksen kulkua. Ja järjenvaloa. Ja suhteellisuuden tajua. Ja vaikka mitä. Kuten nyt eilen kun tämä oli tehnyt ensin osittain fiksusti ja soittanut tulevalle työnantajalleen kysyäkseen paljonko kesätyön palkka mahtoikaan olla. Sikäli osittain että teini ei ollut tajunnut kysyä oliko kyseessä kuukausipalkka vai neljän viikon satsin palkka. Tuskin nyt kuitenkaan tuntipalkka koska kyseinen summa joka toisesta päästä oli ilmoitettu oli ollut lähellä 800 euroa.

Siihen se järjenvalo taisi sitten loppuakin, illansuussa tämän poikaystävä tuli meille yöpymään ja kuinkas sitten kävikään? Ääni ylpeydestä väristen minulle ilmoitettiin seiskan jälkeen kuinka he ovat varanneet itselleen etelänreissun. Kyllä. Mitä sitten että hän on hakenut asuntoa. Mitä sitten että asunnosta pitää maksaa takuuvuokra kun ja jos sen saa. Mitä sitten? Ja hei, saahan hän palkkaa sieltä kesätöistä nyt herranen aika sentään, 1500 euroa! Ihan turha tällaisia on siis miettiä yhtään! Argh!

Eniten ehkä kauhua aiheuttaa kuitenkin matkaseura... Tämä pari kun on jatkuvasti tukkanuottasilla keskenään, eroamassa ollaan tasaisin väliajoin ja kun ei olla niin sitten rähistään tai kudetaan. Mitä jos siellä etelässä tulee ilmiriita? Minä en luota teinin poikaystävään killinginkään vertaa, en sen enempää tässä kuin muissakaan asioissa. Kaiken lisäksi teini ei osaa englantiakaan kuin hätinä sen verran että saa todnäk ruokaa tilattua mutta siinä se. Antakaa mun kaikki kestää!

Korpeis nyt etten sanois. Ja hyvin korpeisikin. Ja kuin pisteenä iiiin päälle sain kutsun iltamyöhällä kummipoikani rippijuhliin ja tottakai nekin osuu ajankohtaan jolloin me emme ole täällä. Tässä kohtaa harmittaa eniten kuitenkin se että tämän pojan rippijuhliin olisin ehdottomasti tahtonut päästä, niiden missatuiksi tulevien ristiäisten kohdalla ei mitään ihme hinkua osallistua ole ollutkaan ja sekin vähän mikä oli meni sen sileän tien kun tajusin ettei ristiäisten järkkääjiä ole kiinnostanut pätkääkään muiden ihmisten kesälomakuviot. Jonkun mökkireissun nyt vielä olisi voinutkin siirtää, olettaen tietysti ettei kyseessä olisi ollut vuokramökki jonka lomailuajankohdan siirtely olisi saattanut olla mahdotonta, mutta ulkomaanreissun...

No, tämä nyt on sitten mitä on, minkäs teet. Ehkä on tosiaan parempi etten vaivaa päätäni sen enempää pojan kuin teininkään touhuilla ja vielä vähemmän annan sukulaisten puuhien vaivata. Mottipäitä ovat kaikki, nih! Miinus kummipoika ja tämän rippijuhlat, ne kyllä harmittaa ihan tosissaan. Ehkä soittelen kummipojalle ja houkuttelen tämän käymään heinäkuulla, lahjon sitten ihan kaikessa rauhassa...

Ja nyt. Luulenpa että tälle villille kampaukselle on syytä tehdä jotain. Menen siis ja keskityn hetken kutristooni ja ehkä tuuppaan pyykkärinkin vielä päälle joutessani. Se on moro ja viettäkää kivakivatiistai, minä tulen pyrkimään samaan!