Minun piti ilahduttaa teitä aurinkoisella aamupostauksella mutta ei taida nyt irrota. Kärsin näet kauhutilan jälkeisestä olotilasta joka ei ole kovin mukava sekään. Kävipä näet niin että heräsin jo ennen puoli kuutta. Fiksuna mimminä päätin kurkata, kahvia odottelessani, onko poika 17v jo herännyt, tällä kun on työaamu. Pojan huoneessa oli valot päällä mutta poikaa siellä ei ollut. Niinpä tuumasin että poika on varmaan mennyt saunalle nukkumaan, tätä kun hän on suunnitellut jo jonkinaikaa.

Nahkatakki roikkui naulakossa, skoba oli pihassa ja minä suuntasin saunalla käymään. Ei ollut poika sielläkään. Tein uuden tarkastuskierroksen sisätiloissa, ei jälkeäkään pojasta. Lopulta soitin toiselle varapojista pahoitellen järjettömän aikaista soittoaikaa mutta ei, poika ei ollut sielläkään. Arvatkaapa alkoiko kauhu iskeä ja pahasti! Ja vielä pahemmaksi meni, pojan puhelimeen kun ei saanut yhteyttä. Siinä kohtaa olin jo suunnilleen sydänkohtauksen partaalla.

Järki, siis se pieni hiven joka siinä kauhun keskellä enää pystyi toimimaan, toitotti että poika on mennyt jollekin toiselle kaverille koska ei ole päässyt sisälle. On lähtenyt pihaan toimittamaan mitä lie keskellä yötä ja pahaksi onneksi ukko on kiskaissut ulko-oven lukkoon nukkumaan tullessaan tietämättä että poika on pihalla ilman avaimia. Mutta miksi se ruojake ei olisi sitten soittanut ovikelloa sisälle päästäkseen?

Juuri kun olin aikeissa kaivaa yhden toisen kaverin numeroa esiin kävi onneksi ovi ja kas, kadonnut lammashan se sieltä asteli sisälle. Se minun pieni järjenhiveneni oli ollut oikeassa, poika oli tosiaan jäänyt lukitun ulko-oven taakse eikä ollut viitsinyt (tyhmä!) soittaa ovikelloa koska oli pelännyt herättävänsä koko talon aina pienempiä myöten. Niinpä tämä oli kävellyt juuri sille toiselle kaverille ja yöpynyt siellä, herännyt hyvissä ajoin ja kävellyt takaisin kotiin. Huhhuh!

Loppu hyvin, kaikki hyvin, mutta kyllä nyt oli sydänkohtaus lähellä. Se tunne kun ei tiedä missä lapsi on, se on aivan kamala! Mielikuvituskin siinä lähtee laukkaamaan, ehdin jo nähdä sieluni silmin pojan hakattuna tai vielä kamalampaa, paloiteltuna jossain. Hyvin huomaa että uutismaailma on tätä nykyä täynnä näitä kuvottavia, järjettömiä tekoja joita myös me äidit sitten luemme.

Vaan niin, ehkä tässä on olo sen verran tasaantunut että maltan kertoa muutakin kuin vain kauhunhetkiäni. Eilen oli varsin reipashenkinen päivä, jo aamusta siivosin makkarin lattiasta kattoon, noin suunnilleen, touhasin pizzaa ja siivosin sieltä täältä ja tuolta alakerrassa. Leluja lensi taas aika kasa roskikseen, siis niitä turhia pikkukapineita joilla kukaan ei oikeastaan edes leiki mutta joita nakotaan pitkin pirttiä sille päälle sattuessa.

Siinä nakkomisen välillä piipahdin pikaisesti toisella puolella kaupunkia noutamassa ukon siskon ja neljä tenavaa, siis myös ne meidän kaksi, ja kiikutin koko tiimin ukon siskolle. Meidän tenavien pyörät kun oli siellä. Ukon lähdettyä töihin keskityin pyykkeihin ja lakanoiden vaihtoon, keittelin siileille puurot ja hinkutin sieltä täältä. Illansuussa koko serkkukatras, siis ne neljä tenavaa, ilmestyi meille ja aikansa hytkyttyään pitkin pihoja lähetin serkut kotiin puoli yhdeksältä.

Sitä ennen olin ehtinyt vielä piipahtaa pikaisesti suihkussa ja laitella spedenkin yöpuulle. Spedelle on tullut omituinen tapa kekkuloida hereillä yhdeksään-kymmeneen iltaisin vaikka tämä meneekin makuulle jo kasin kanttiin. Eilen siitä tavasta ei ollut jälkeäkään vaan poika simahti alle vartissa unilleen. Olisiko siis niin että iltaisin makoiluseuraksi tunkeva isukki aiheuttaa lapsessa touhuamistarpeen? Näin väitän ja kas, ukkokin oli taipuvainen uskomaan teoriaani.

Tänään meillä onkin sitten JUHLAPÄIVÄ! Kyllä! Kahdeksan vuotta avioliittoa napsahti mittariin joten hurraa! Olen ehdotellut sitä ja tätä päivän juhlistamiseksi mutta huonolta näyttää, ukko kun menee iltavuoroon eikä ollut järin innostunut ajatuksesta jonka mukaan ottaisin tämän valokuvan ja lähtisin valokuvan kanssa elokuviin ja syömään... Tästä hääpäivästä johtunee sitten myös yksi vähemmän kiva juttu.

Minä näet onnistuin puhumaan kovaan ääneen, huulenheittona ukolle, että tahdon ehdottomasti hääpäivälahjaksi vaaleanpunaisen läppärin. Tämä tapahtui alkuviikosta ja ilmeisesti tämä minun rakas, uskollinen läppärini paitsi kuuli sen, on myös naisedustaja. Vai miksi muuten tämä olisi alkanut heti seuraavana päivänä pitämään ihmeellistä rohinaa? Ja miksi muuten tämä olisi tänä aamuna temppuillut niin että jotain reittiä johonkin mihin lie ei löytynyt ja ruutu ilmoitti asiaa aina kun klikkasin enteriä? Virrat pois ja uusi yritys ja kas, heräsihän tämä mutta selvästikin tämä nyt näyttää mieltään. Höh.

Taidanpa siirtyä kahvikupposen kanssa vielä lukemaan Aamulehden ja sen jälkeenhän olisi otollinen tilaisuus ryhtyä kotihommiin. Serkkutytöt on tulossa tänään muutamaksi ajaksi meille joten ihan pelkäksi kotitouhuksi tätä ei saa millään, serkkutytöt kun osaa järjestää ohjelmaa ihan siinä missä omatkin. Se on moro ja viettäkää kivakivaperjantai! Minä pyrin tasan varmasti samaan!