Niitä on tänään luvassa ja se on hyvä se. Suunnilleen yhtä positiivisena pidän sitä, että spede lopetti haukkuvan yskimisensä aamukymppiin mennessä eilen. Sen sijaan se, että tilalle astui mieletön räkätauti ja verestävät silmät lämpöilyllä ryyditettynä, se ei ollut kiva se. Silti meillä nukuttiin yö kuin tukit konsanaan joten nou hätä. Tänään ukko jääkin sitten pojan kanssa kotosalle eli ei hätiä mitiä.

Minä melkein hämmästyin kun totesin että ulkona tulee vettä kuin aisaa. Siis melkein, en ihan. Tokihan sitä vettä nyt pitää tulla kun kolme päivää oli jo kokolailla sateetonta. Onneksi pääsen koululle kyydillä eikä minun tarvitse tarpoa kaatosateessa kuin parisataa metriä kyytipaikalle. Ja mistä sen toisaalta tietää vaikka sade loppuisi siihen mennessä mutta niin, epäilen. Suomen suvi jne jne.

Eilinen päivä oli kokolailla kiva. Aamusta säntäilin Specsaversille, jälleen kerran, ja totesin myyjälle tiskin takana että alkaa vähitellen risoa itseä kun jokainen viikko alkaa rillien väännätyksellä. Jännittyneinä tuijottelimme kuka mihinkin suuntaan myyjän vääntäessä rillejä kuosiin, jokainen meistä, siis minä ja toinen myyjä sen vääntäjämyyjän lisäksi, olimme varmoja että kohta napsahtaa.

Ja napsahtihan se. Ääni oli vähintäänkin ilkeä meistä jokaisen korvissa mutta hurraa, napsahdus kuuluikin ruuvista joka kimposi pois kolosestaan. Ihmeeksihän tätä jo kohta voi sanoa, tämä oli jo viides, ellei peräti kuudes, kerta kun silmälasit väännettiin suoraan. Ruuvikin saatiin vielä takaisin aloilleen, tosin se vaihdettiin toiseen, mutta silti. Specsaversilta kurvailin koululle viemään laseja junnulle ja hyvä niin.

Tämä kun oli juuri ehtinyt todeta opettajalle että päähän koskee. Tiedän poikani, tiedän. Olen kerran joutunut olemaan yhden päivän ilman silmälaseja ja sanotaanko että se on lähes kamalinta mitä tiedän. Siinä tulee nuppi kipeäksi ja samaan aikaan tuntee itsensä toimintakyvyttömäksi kun ei uskalla täysin luottaa siihen mitä edessään näkee. Onko se ovi tosiaan tuossa vai onko se sittenkin metrin päässä? Entä se kahva? Ja hei, jos nyt istun tähän pytylle niin istunko oikeasti pytylle vai pytyn viereen?

Vaikka emme junnun kanssa sokeita olekaan niin sitä luokkaa meistä kumpaisenkin näkökyky on että etenkin minä olen opetellut liikkumaan kotona sokkona tunto- ja kuuloaistin varassa. Hulluinta kaikessa on ehdottomasti se että ajokorttini ei edellytä minulta silmälasien käyttöä, silloin kun kortin ajoin taisi kummankin silmän näönvahvuus olla 0.8 ja kaiken sekaisin heittävää karsastusta ajokorttia varten käymässäni lääkärintarkastuksessa ei edes huomioitu.

Voin kertoa, en aja ilman silmälaseja, en missään tilanteessa. Jos kävisi niin että joutuisin silmälasittomana lähtemään vaikka sitten uusia laseja hankkimaan niin omalla autolla itse ajaen en moista reissua tekisi. Se jos joku olisi venäläistä rulettia ja todnäk pelti rytisisi jo ekassa risteyksessä. Josta tulikin taas mieleen että silmälasien uusiminen olisi enemmän kuin hyvä juttu.

Vaan niin, saatuani junnulle rillit päähän palasin kotiin ja ryhdyin kuorimaan perunoita. Ihana ja kivakiva pottukauppias kun piipahti lauantaina ja kas, nyt on taas pottuja vaikka muille jakaa. Piipahdin sen jälkeen kaupalla lähinnä maidonhaussa, jatkoin kokkailua kun kotiuduin ja prinsessan kotiuduttua siirryinkin imurin varteen. Spedellä tuntui virtaa riittävän siskon kotiuduttua ja niinpä komensin sekopäät yläkertaan touhuamaan.

Iltapäivä menikin pyykäten, lukien ja ruokkien tenavia. Illalla siirryin nojatuoliin, otin kutimet käteen ja kudoin serkkulikan villasukat valmiiksi. Saatuani tenavat makuulleen aloittelin uudet villasukat ja tuijotin Jälkiä Jättämättä-sarjan, minä jäin siihen kertaheitolla koukkuun kun se alkoi. Ukkokin kotiutui poikkeuksellisesti jo ysin jälkeen töistä ja poika 17v paukuttelin ylpeänä henkseleitään saatuaan moponsa taas kuntoon.

Tai niin, ei sitä mopoa poika kuntoon saanut. Pojan appiukkokokelas sen kanssa on riekkunut jo päivätolkulla ja totta tosiaan, nyt se pelittää. Kipsinhän poika sai pois viikko takaperin joten ajopolte on ollut päällä siitä asti. No, nyt tuo pääsee taas ajamaan. Kypäräkin on onneksi uusittu joten minun ei tarvitse enää murehtia sitä halkaiseeko tämä päänsä ajamalla vanha kypärä päässään, se kun katosi näköpiiristäni samantien kun totesin ettei sillä ole asiaa ajella.

Illan ehdoton kökköpuoli oli salmiakki. Tai oikeastaan salmiakin tekoset. Minä näet olen pitkään tunnustellut kielellä yhtä alarivistön takahammasta ja ihmetellyt mikä merkillinen kohouma siinä on keskellä hammasta. Olen epäillyt että hammas olisi lohjennut mutta kun ei siinä ole mikään osa liikkunut vaikka sitä on kuinka kielenkärjellä tuuppinut ja hammasharjalla rapsinut.

No, eilen se kohouma sitten katosi. Hampaanpalan kanssa. Joka jäi kiinni salmiakkikarkkiin. Voi sissus stna sanon mä. Onneksi pala on aivan hampaan reunasta eikä hammas ole tippaakaan kipeä, siitä vaan puuttuu kielen puolelta typerän mallinen ja kokoinen pala. Se mikä saa minut kaipaamaan hammaslääkäriä pikaisella tahdilla on sitten taas se inhottava seikka että hampaaseen jäi julmetun terävä piikki halkeaman laitaan. Ja tietysti juuri sinne kielen likelle. Kohta on kieli verillä, sanokaa minun sanoneen.

Ja milloinkas minä ehdin sinne hammaslääkäriin? Tänään ja huomenna en, ei toivoakaan. Eli torstaina tai perjantaina jos hyvin käy. Voi hevosenperä! No, minkäs teet. Elän toivossa että torstaina kun menen työmaalle on koulun oma hammaslekuri paikalla, josko tämä ehtisi pikana kurkkaamaan jos ei muuta niin sen verran että poralla tasoittaisi sen terävän piikin pois. 

Ja nyt kuulkaa toteankin että taidan siirtyä kotvaksi aamulehden pariin. Ja verkkokoulun. Ja tutkailla reppuni sisällön. Ja olla muutenkin iloinen ja hyväntuulinen ja kammata kenties jopa naamani näin aamun alkajaisiksi. Se on siis moro ja viettäkää kivakivatiistai, minä pyrin totta tosiaan samaan!