Olen ihmetellyt ja kummastellut omaa oloani; jonkinlainen apatia on iskenyt. Muutaman päivän takainen "maailma on ihana paikka"-fiilis on ohi eikä siihen tunnu olevan paluuta. Aikani tätä ihmeteltyäni tein johtopäätöksen; koulusta annettu tehtävä "lähtötilanteen kartoitus", se se on. Vähemmästäkin apatia iskee. Minulla on totta tosiaan mappi öööööö johon olen sullonut kaiken jota en tahdo muistaa, nyt ne kaikki oli pakko nostaa sieltä pöydälle.

Kyynel kihosi silmään kun katselin kesäkuussa kuvaamaani pätkää Unkarista. Iso auto, me pienet ihmiset, pieni tie, lasten äänet takana, mutkia ja kurveja, auton kattoon osuvia oksia. Unkari, saanko tulla takaisin? Voitko ottaa syliin ja pitää kiinni? Olla siinä, lähellä, jalkojen alla, ympärillä, sydämessä. Minun on ikävä vähän kaikkialle; lasten lapsuuteen, Unkariin, omaan nuoruuteeni. Viljakkalaan, sinne koti kotiin. Mökille. Äidin keittiöön.

Sen on pakko olla se koulutehtävä. Se johon revin auki kaiken menneen. Ne kaikki mappi ööhön tallettamani kokemukset. Kuten ukon siskolle sanoin eilen, minun elämäni alkoi 19-vuotiaana siitä päivästä kun tiesin odottavani vauvaa. Siitä eteenpäin olen tallentanut kaiken muistiini, pitänyt mappi aassa, kantanut kokemuksia ja tunteita mukanani. Kaiken sitä edeltäneen olen poistanut ja piilottanut, miksi hiivatissa ne piti nyt repiä esiin?

Ja kauanko menee ennen kuin saan pakattua ne yhtä tiukasti sinne mappi ööhön? Niin ettei ne edes vahingossakaan näy sieltä? Ukon sisko totesi viisaasti. Se oli sinun tapasi selvitä. Se on edelleen sinun tapasi selvitä. Ihminen on kekseliäs, löytää keinon päästä eteenpäin ja jos ei löydä niin päätyy samaan kuin naapurin mies, narukiikkuun. Sinnehän sinä et haluaisi, enthän? Pakko myöntää, tämän koulutehtävän myötä on muutaman kerran käynyt mielessä kuinka helppo ratkaisu se olisikaan päästä muistoista eroon ja silti, vain petturipaskiaiset, siat ja paskapäät päätyvät siihen ratkaisuun ja mikään niistä en ole eikä minusta niitä saa. 

Myönnän silti että jollain tapaa ymmärrän ihmisiä jotka on moiseen ratkaisuun päätyneet. Olkoonkin että he ovat loukanneet kaikkia rakkaitaan, lyönyt märällä pyyhkeellä kasvoille ja silti, ymmärrän. Hyväksy en, se pidettäköön ihan eri asiana. Miksi muuten äitini tapa kuolla oli parempi, soveliaampi ja ymmärrettävämpi kuin heidän jotka päättävät itse päivänsä? Tätäkin olen miettinyt tällä viikolla kerran jos eräänkin.

Eikö äitini tapa ollut kuitenkin vielä pahempi, vielä loukkaavampi kuin naapurin miehen? Naapuri sentään otti ja oli rehellisesti sellainen paska kuin oli, äiti oli muka-uhri, muka-heikko, muka-syytön kaikkeen. Ehkä tosiaan tarvitsisin itsekin jo psykiatria. Ehkä annoin tosiaan täysin väärän kuvan itsestäni siinä kartoitustehtävässä. Ehkä en olekaan niin vahva astia kuin tahdon itse uskoa. Ehkä olenkin ihan yhtä pihalla kaikesta kuin äitini. Voi tsiisus!

Totesin ukon siskolle myös sen että teinillä on ollut kaikki nämä vuodet vääränlainen äiti. Teini olisi tarvinnut jonkun joka halihalii ja pusipusii,sellaisen kuin ukon sisko on. Minusta ei ole kumpaankaan. Minä vain piiskaan, tuupin, töykin eteenpäin. Ilmanko teini käy edelleen mielenterveystoimistossa. Äiti on karmea ihminen. Ja silti, teinin mielestä äiti on paras ikinä. Mikä ihme meitä ihmisiä riivaa? Ja mikä ihme minua riivaa?

Se mappi öö. Törkeää, sikamaista ja hanurista että ihminen laitetaan kaivamaan elämäänsä esiin. Vaan tämä tästä, piruako näitä miettimään kun ei ne miettimällä muuksi muutu. Päivän uutispläjäykseen eli hoohoo! Jos kohta perjantaina kotijoukoissa oli vajetta, ts paikalla oli vain spede ja poika 15v niin eilen se vaje muuttui ihan mielettömäksi. Joukoissa oli tasan tarkkaan spede. Siis a-p-u-a! Tätä menoa kun elämä kuljettaa niin ihan aikuisten oikeasti me istumme kohta kaksin tässä torpassa.

Taidan muuten lähteä harjoittamaan moista lajia kahvikupposeni kanssa. Eli se on moro ja viettäkää kivakivasunnuntai. En lupaa tehdä samoin mutta yrittää lupaan!