Jos ette tunnistaneet otsikkoa niin ei hätää, se kuuluu loruun Auttamaton Pekka jonka on kirjoittanut Oiva Paloheimo. Loru kokonaisuudessaan löytyy esim. täältä, se kuuluu ehdottomiin lapsivuosieni suosikkeihin ja siitä johtuen olenkin takavarikoinut joissain määrin kärsineen Aarteiden Kirjan joka on painettu 1974 ja jonka olen saanut kummeiltani joululahjaksi vuonna 1978. Kirjan kansiin on mm iskä kirjannut jotain julmetun tärkeää (?), koiranpentu on niitä pureskellut ja löytyypä sieltä teinin merkintä tyyliin "**** 7B" eli kirja on jopa koululeikkejen uhri.
Vaan asiaan. Eilinen koulupäivä oli ihan mahdottoman kiva. Jopa niin kiva että hetkittäin olimme jo varmoja että kohta lennämme pihalle kuin leppäkeihäät sillä hei, oikeasti. Aikuiset ihmiset, räkättämässä kuin pahaiset pennut. Emmekä vain me jotka siellä yleensä räkätämme toinen toisillemme, toinen toisemme kanssa tai itse itsellemme vaan siihen räkättämiseen osallistui jo ne luokan hiljaisemmatkin. Jösses! Ette arvaa kuinka paljon riemua voi saada aikaan tokaisemalla "mun peruukki varisee" kun nyppii silmien edessä retkottavaa selvästikin päänahasta irrottuna hiusta.
Voin kertoa, paljon. Suunnilleen yhtä paljon kuin siitä että yksi murehtii ääneen sitä ettei ole tehnyt sopparia työmaalla kuin iltapäivähoidosta johon toinen kehuu että älä välitä, mun iltapäivähoidot on vielä hoitamatta. Lienemmekö kaikki perverssejä sillä kotvan kuluttua olimme jo suunnittelemassa iltapäivähoitoja oppimistyöksi emmekä siis suinkaan niitä joista puhe alunperin lähti vaan aivan toisenlaisia hoitoja.
Tottakai puolustelimme käkätystämme tyyliin "perjantai". Siinä määrin läppä lensi että viimeisen tauon päätteeksi mm minä ja muutama muu kävelimme vedet silmissä takaisin luokkaan. Hullua kyllä, viimeiseksi pariksi tunniksi tullut liiton edustaja totesi meille kuinka paljon ryhmämme olikaan saanut kehuja kouluttajilta heti ekoina päivinä. Niin kiva ja innokas porukka. Ööööö?! Arvatkaapa vaan kuinka harmittaa että nyt tämä sakki joutuu pakkoeroon liki pariksi kuukaudeksi. EI KIVA!
Jos kohta koulupäivä oli kiva niin kivalla mallilla se touhu jatkuikin. Minä hilppailin Stockalle ostaakseni tällä kertaa vuorostaan junnulle mansen tuliaisia ja kas, arvatkaapa muistinko että siellä on ne htin hullut päivät. No en tod! Jösses sitä ihmismäärää! Mistä ne kaikki tulee? Ja tuli? Arvatkaapa kuinka ahdisti kun osa porukasta kulki suunnilleen kyynärpäätaktiikkaa käyttäen hullunkiilto silmissä. Väkisinkin siinä heräsi ajatus siitä että mihin me ollenkaan olemme menossa.
Muorit tuuppii toinen toistaan, ei siksi että olisi ihan pakko tarpeen vuoksi saada jotain vaan siksi että hittolainen, kyllä jokaisella PITÄÄ OLLA oma prsepäristin jos sen PUOLEEN HINTAAN saa. Siis oikeasti. Kulutusjuhlaa parhaimmillaan. Ja sitten ihmetellään miksi nykyaikana niin moni nuorikin arvostaa vain ja ainoastaan sitä tavaraa. Ettei vaan olisi niin että me aikuiset opetamme heidät siihen? Melkein suretti siinä menoa katsellessa, onneksi levyosastolla oli himpan rauhallisempaa ja kas, hetkessä minulla oli kätösissä levy jota olin mennyt hakemaan.
Niin, enpä muista että olenko aiemmin maininnut asiasta mutta junnu hurahti kesällä Dingoon. Nyt se hurahdus on onneksi laantunut jo normaalitasolle eli Dingoa kyllä kuunnellaan kun paikka saadaan mutta enää ei tarvitse soitella puolta sukua paikalle kuuntelemaan ja katsomaan kuinka junnu on Dingo. Luonnollisestikin junnu esittää biisit joita soitin selän takana jauhaa. Vanha ilmakivääri, siis piipun paikalle on vaihdettu jääkiekkomailan varsi, toimittaa mainiosti kitaran virkaa ja hei! Jos on DINGO niin silloin on ihan ok että sisko laittelee himpan maskaraa ja luomiväriä silmäkulmaan. Siis junnulle eli Dingolle.
Toteanpa silti että päivä oli himppasen pitkä. Speden kiikutin puoli kahdeksalta tarhaan, loikin siitä itse kyytiläiseksi ja kas, sieltä stockan ovista rymistelin ulos vartti kolmen jälkeen. Junan lähtöönkin oli aikaa vielä joten kotvasen tuumin siinä mitä sitä tekisi aikaa tappaakseen. Koska näyteikkunashoppailu ei ole lempilajini sen enempää kuin shoppailu yleensäkään päädyin hetken mielijohteesta semaforiin, nappasin tiskiltä oluen ja asetuin ikkunapöytään tuijottelemaan Hämeenkadun vilinää, alla kiitäviä autoja ja kiireisenä kulkevia busseja.
Oi miten mukava puolituntinen se olikaan. Ei kiireen kierää mihinkään! Vain minä ja aikaa. Neljältä koikkelehdinkin sitten jo asemalaiturille ja hyvä olikin että koikkelehdin. Koko helketin maakuntako siellä oli liikkeellä? Enpä muista koska juna olisi ollut niin jumissa kun sillä olen mennyt. Vaunussa jossa istuin ei ollut yhtä ainoaa paikkaa tyhjänä enää siinä vaiheessa kun juna kolisi viimein liikkeelle. Juna-asemalta ravasinkin sitten vauhdikkain askelin tarhalle ja kello näytti jo reilusti yli puolta viittä.
Tarhalta lähtiessä alkoi, tottakai, sataa. Johan siellä mansessakin oli tuullut siihen malliin että ihme ettei tukka lähtenyt päästä. Onneksi ei ole oikeasti peruukki, se olisi varppina lentänyt omille teilleen. Kotiin kun pääsimme speden kanssa minun teki mieli nakata jalat kohti kattoa ja vain olla ja lötköttää, jalat oli hieman puuduksissa. Muutenkin viimeiset pari viikkoa minua on piinannut omituinen kipu etenkin oikean reiden etuosan yläosassa enkä oikein osaa hahmottaa onko se kipu lihaksessa vai siellä jossain syvemmällä.
Rauhallisemmassa liikkeessä kipua ei ole mutta annas olla kun kävelen ihan aikuisten oikeasti. Että sattuu. Että repii. Että kalvaa. Eikä se mene ohi, ei millään. Ei vaikka kävelisi kuinka, ei vaikka kiipeisi rappuja edestakaisin kuinka eikä millään. Lihaskivuksi minä sitä vielä toistaiseksi väitän mutta jos se vain jatkuu ja jatkuu niin kenties sille pitää kohta tehdä jotain.
Vaan niin, spede ei ole koskaan ollut niin myöhään tarhassa kun oli eilen. Lapsi oli ollut ihan hieman pihalla tarhatouhuista siinä vaiheessa kun lapsi toisensa jälkeen haettiin ja jäljelle jääneet oli siirtyneet pienempien pihan puolelle. Se selittänee senkin ettei lapsi kotona enää jaksanut oikein muuta kuin tuijottaa kotvan lastenohjelmia, touhuta istuallaan bakuganeilla ja vaatia että äiti virittää tälle leffan makkariin.
Iltapalan jälkeen lapsi olikin valmista pässinlihaa, meillä nukkumatti iski nuorimmaiselle jo puoli kahdeksalta. Sen sijaan se rokkikukko, se Dingo, se jaksoi. Levy oli napakymppi, junnu rokkasi ja rokkasi ja rakensi legoilla ja rokkasi lisää. Hoilotti nahkatakkista tyttöä minkä ehti ja nautti elämästään. Vielä suurempi nautinto oli edessä kun speden iltapalaillessa tarjosin lapsille yllätys kakkosen; Pirates of the Caribbean nelosen. Ei sillä että meillä sitä olisi odotettu mutta sanotaanko niin etten hetkeen ole lasten nähnyt lähtevän niin nopeasti mihinkään ilmansuuntaan kuin he leffan käsiinsä saatuaan lähtivät.
Teinikin oli muuten käymässä kotosalla kun kotiuduin. Tämä on laittanut nyt todella tuulemaan. Nettiliittymäjutut on selvitetty (!) sillä taloyhtiössä jossa he asuvat adoptiolapsen kanssa on ilmainen netti ja ainoa joka tytöiltä heidän mukaansa puuttui oli modeemi. Miten ollakaan tällä vanhalla ihmisellä sattui sellainen roikkumaan hyllyssä turhanpanttina joten lykkäsin sen tyttöjen kainaloon kun nämä lähti. Myöhemmin tosin selvisi että vaikka liittymä onkin ilmainen niin silti se tarvitsee kytkeä. Mielenkiinnolla odotan tuleeko ensi viikon kytkennästä laskua vai ei...
Siinä illan rauhassa, speden nukkuessa ja kahden isomman tuijottaessa leffaa, touhasin tuubaan itselleni soittolistaa. Ihan kelpo lista siitä tulikin mutta niin. Yhtäkkiä huomasin että se oli väärällään Juha Tapion biisejä. Päädyinkin siis tekemään Juhalle ihan oman soittolistan, mikä idea on syysmusassa joka on liki 50 prossaisesti yhtä ja samaa esittäjää. Nyt syysmusa käsittää Uniklubia, Lauri Tähkää, Samuli Edelmannia, Jenni Vartiaista, Happoradioa ja vaikkas mitä. On siellä sitä Juha Tapioakin, että ei sillä millään.
Rauhallisen tuubailuhetkeni katkaisi ukon puhelu, tämän isäpuoli olisi kohta tulossa käymään että olenhan asemissa. Olen olen, tottakai. Ja voi kuulkaa mitä isäpuoli toikaan. Tämä oli käynyt ranskalaisella torilla ja kiikutti sieltä juustoa, makkaraa ja patonkeja. Ukon lemppareita, ainakin ne patongit ja se juusto. Voiko kuulkaa perjantai-ilta paljon mukavammin päättyä? Junnu ja prinsessa kiskoi aimopalat patonkia iltapalaksi ja minä istuin lukemassa sitä aarteiden kirjaani.
Ukon keskimmäisen siskon aiheuttama mielipahakin suli pikkurillin kokoiseksi siinä päivän ja illan mittaan. Tiedän, todennäköistä on että tämä on kertonut puhelustamme juuri omalla tyylillään mm anopille ja sisaruksilleen mutta voi voi. Ainoat joiden mielipiteillä on minulle yhtään mitään väliä on ukon vanhin ja nuorin sisko. Nuorin sisko on samanlainen erakko kuin veljensä, tämä ei puutu eikä usko kaikkea yksisilmäisesti.
Vanhin taas. Niin. Normaalistihan me soitamme päivittäin toisillemme, joko minä tai hän. Keskimmäisen siskon avautumisen jälkeen on ollut hiljaista mutta toisaalta, vanhin painaa tällä hetkellä sijaisuutta niska limassa joten eiköhän tuollakin ole puutumusta loppuviikkoa kohti. Ja toisaalta jos tuo tämän perusteella päättää nakella niskojaan minulle niin hitto, minähän potkin tätä ahteriin ja väännän vaikka niskasta. Jotain rajaa!
Eipä silti, me olemme aina puhuneet rehellisesti kaikesta toinen toisillemme. Ihan kaikesta. Enpä usko että tuo nakkelee niskojaan ja vaikka kotvan nakkelisikin niin eiköhän hän jo hetken perästä kysy että miten se puhelu minun mukaani meni. Mutta silti pistää välillä miettimään että mikä hiivatin hiljaisuus tämä nyt on vaikka kyllä, tiedän! Näitä on ollut ennenkin silloin kun tällä on ollut kova työrupeama ja eipä silti, en minäkään mikään maailman virkuin juuri nyt ole ollut.
Kaiherrus on siis kokolailla pois mitä keskimmäiseen siskoon tulee, siinähän rähisee jos siitä iloa saa. Totuus ei onneksi pala tulessakaan. Ja nyt luulenpa että lopetan nämä pohdinnat tähän ja siirryn uutisten pariin. Se on siis moro ja kivaa lauantaita kaikille!
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.