Että kotona tässä sitten. Höh. Aamukahvikaan maistu samalle. No, ehkä nyt saan viimein tenttikirjan auki tai sitten en. Tuntuu että koko opiskelu menee ihan harakoille, tämä rahasotku on häirinnyt sitä ihan järjettömän paljon. Silloin kun aloitin opiskelun niin olipa se nautinto! Ihanaa kerrassaan! Ensimmäisten esseiden eteen tein todella töitä, hygieniapassin suoritin tuosta vaan ja sen jälkeen. Ei nappaa. Tai nappaa mutta ei jaksa. Tuntuu että jatkuvasti on tärkeämpääkin mietittävää kuten mistä otan rahat pojan talvikenkiin.

Millä rahalla kustannan yhden talvirenkaat. Miten ihmeessä maksan teinin vuokravakuuden? Mistä teen rahaa joululahjoihin. Millä ilveellä muutun edes ehjiksi sukiksi itselleni. Tässä kohtaa olen kyllä supertyhmä. Okei, vedetään velaksi mökkireissu, ihan sama, mutta ne ehjät parin euron sukat, ehei, en kai nyt niitä osta, parempaakin käyttöä moiselle rahasummalle! Prinsessa tarvitsee pitkikset, junnu uudet kalsarit ja hanskat, poika 15vee talvikengät. Mutta toisaalta, ehkä minä kaipaan enemmän sitä yhteistä aikaa lasten kanssa kuin niitä sukkia? Joita toki minulla on, siis ehjiä, kaksi paria ja hei, kyllähän kaksi paria riittää sillä ei niitä yhtä aikaa tule käytettyä...

Tämä on nyt juuri tätä; katumusta siitä että oli ihan PAKKO päästä edes hetkeksi johonkin. Että oli MUKA pakko päästä pois kotoa. Pakko päästä olemaan ja öllöttämään. Ja käytinkö sitäkään aikaa hyväkseni? No en. En avannut tenttikirjaa kun lapset pulikoi altaassa, en kirjoittanut esseetä. Mietin lähinnä tuleeko rahaa, koska sitä tulee, tuleeko sitä. Ehkä nyt on syytä ihan oikeasti lyödä kaikki rahahanat kiinni ja keskittyä vain ja ainoastaan siihen että pöydässä on ruokaa.

Ja kaiken tämän keskellä tiedän tasan tarkkaan että juuri nyt ja tässä olisi tärkeintä miettiä sitä tulevaa ja tehdä sen eteen töitä. Ehkä ukko on sittenkin oikeassa. Ehkä minusta ei saa enää tavallista tuntityöntekijää mihinkään? Tai sitten saa ja olen vain tällä hetkellä niin syvässä suossa tämän sopan kanssa sillä tosiasia on toki sekin että mitä enemmän on aikaa asiaa ajatella sitä isompi suo siitä tulee. Työssäoppimisjaksolla en ehtinyt kunnolla edes asiaa miettiä, nyt tuntuu että ajatukset kiertää osan ajasta yhtä ja samaa rataa ja annapa olla kun ne sille radalle ehtii, sieltä ei pääse pois.

Olen jo miettinyt sitäkin että olenko mahdollisesti jollain tapaa masentunut. Kun oikein mikään ei nyt ota osuakseen. Ei huvita. Ei kiinnosta. Ei jaksa. Kaikki menee himppasen alamäkeen. Pitäisi jaksaa tehdä enemmän kuin jaksaa. Pitäisi jaksaa tukea junnua. Pitäisi jaksaa tukea teiniä. Pitäisi jaksaa olla enemmän läsnä. Oikeastaan ainoa ihminen joka ei vaatimalla vaadi huomioa on poika 15vee ja siitäkö johtuu sekin että tämä saa sitä huomioa sitten selvästi enemmän kuin muut.

Muiden kohdalla on koko ajan sellainen olo että hitto enpäs riitäkään. Ukko kyselee päivittäin rahasotkun selviämisestä ja silloin kun ei kysele toivoo tämä hellyyttä ja huomioa. Junnu kiukkuaa, huutaa "tylsää" ja kertoo kuinka inhottavaa on että hän on olemassa. Prinsessaa en rakasta vaan pidän läskinä. Teini kaipaa apua milloin mihinkin. Poika 17vee ilmestyy kotiin ilmoittamatta ja kiukuttelee kun en passaa ja paapo samantien kun tämä avaa oven. 

Ja minä yritän, voi hitto kuinka yritänkään. Keitän kahvit pojalle 17vee jos tämä ilmestyy ovesta ja koetan kuunnella tarkkaan mitä tämä kertoo (poikahan lähes asuu nykyään tyttiksellään ja ensi kesänä he muuttanevat yhteen). Keskityn prinsessan puheisiin ja puutun jos joku on tätä kiusannut, kyselen kuulokojeesta, kyselen nukkumisista ja kavereista. Koetan lohduttaa junnua joka on päättänyt että hänen elämänsä on pskaa. 

Ehdotan kymmentä eri lajia jota tehdä. Kokoan ja puran legorakennelmia. Autan läksyissä. Ehdotan kavereita. Istun spede sylissä aamulla kuuntelemassa tämän höpinöitä ja tarhapäivän jälkeen kyselen tarkkaan mitä ruokana oli, kenen kanssa leikit, olitko pulkkamäessä, oliko kivaa. Ehkä kyse onkin siitä että minulla on huono omatunto siitä etten ole enää kotona päivisin ja joudun, tai minun pitäisi, miettiä muitakin asioita kuin tätä omaa katrastani? Ja siksi revin itseäni ehkä jopa tarpeettomasti sataan suuntaan? 

Oivallus kai tämäkin mutta eipä tuo juuri nyt auta. Totean siis uudemman kerran, ei ole kiva olla kotona. Ja niin, toisaalta on. Poika 15vee vakuutti puhelimessa kun ajelimme kotia kohti että ei äiti, ei ole ollut ikävä. Samaa hän vakuutti vielä kotonakin, tapanani kun on kiusata poikaa jo pienenkin eron jälkeen sillä että tämä on varmasti ikävöinyt. Ei kai tuo nyt ikävöimällä ikävöi mutta toki myönnän että välillämme on ollut aina jokin ihmeellinen näkymätön säie jota en voi sanoa muiden lasten kanssa koskaan olleen.

Kaikista näistä vakuutteluista huolimatta samalla hetkellä kun sain tavarat purettua, läppärin paikalleen, nettisivun lukemisen alle ja poika 15vee oli syönyt suklaamurot joita mökkireissulta kulkeutui vielä kotiinkin, tämä tuli ja halasi lämpimästi selän takaa. Totesin vain että jahas, ei vai ollut ikävä johon poika vastasi, tietysti, että ei mutta onpa kiva kun tulit kotiin. Ihan kamalan kiva kun äiti on kotona. Höh. Miten tuo osaakaan aina noin.

Vaan tämä näistä elämän murheista. Äiti aina tapasi sanoa että anna hevosen surra, sillä on isompi pää (joku voisi toki selittää mitä tämä oikeasti tarkoittaa) mutta ihan aina se muistokaan ei riitä. Ei hevosenkaan päätä voi täyttää kaikella tällä, eihän? Ehkä kaivelen sen tenttikirjan nyt esiin ja lakkaan turhanaikaisen valituksen, elämä on juuri sitä mitä siitä itse tekee. Mutta onko oikeasti pakko jos ei haluu?